Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren
alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla
puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin,
yli Kobergin... Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun
yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt
jo paljaine lehmuksineen... Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan!
Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän
oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon
vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät
kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut
hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää
itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui
melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla.
Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja
Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään
— kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut:
»Olisinpa minä aika lurjus...»!
Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat
korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti
sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua
irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse
taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten
sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty
levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten
keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan.
Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää
edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»...
Nuorten astuessa eteiseen tuli konsuli ulos konttorista kynä korvan
takana ja levitti sylinsä tyttärelleen.
»Tervetuloa kotiin, Tony!»
Tony suuteli isäänsä, joka katsoi häntä silmiin, jotka vielä olivat
kosteat kyynelistä ja joissa näkyi ikäänkuin häpeän häive. Mutta
konsuli ei ollut vihainen, hän ei virkkanut ensin mitään ja sanoi
sitten vaan: »On myöhä, mutta me olemme antaneet päivällisen odottaa.»
Konsulitar, Christian, Klothilde, Klara ja Ida Jungmann olivat
kerääntyneet portaille vastaanottamaan häntä...
Tony nukkui hyvin ja sikeästi ensi yön Mengstrassen varrella ja astui
seuraavana aamuna, 22 p:nä syyskuuta, virkistyneenä ja tyynenä alas
kahvia juomaan. Oli vielä hyvin aikaista, kello oli tuskin seitsemää.
Vain mamsseli Jungmann oli läsnä kahvipöytää, kattamassa.
»Ai, ai, Tony, lapsukainen», sanoi hän katsoen ympärilleen pienin,
unisin, ruskein silmin: »näin varhain ylhäällä!»
Tony istuutui kirjoituspöydän ääreen, jonka kansi oli auki, vei kätensä
niskaan ja katsoi hetken aikaa märkää, mustana välkkyvää pihakivitystä
ja kellastunutta, kosteaa puutarhaa. Sitten hän alkoi penkoa uteliaasti
kirjoituspöydällä olevia käyntikortteja ja asiapapereita...
Aivan mustepullon vieressä oli tuttu suuri sukukirja nahkaisille
kansineen, kultaisille reunoineen ja erilaisine paperilehtineen. Sitä
oli varmaan käytetty vielä eilen illalla, ja oli ihme, ettei isä ollut
lukinnut sitä nahkasalkkuun ja pannut sitä omaan lokeroonsa, kuten
tavallisesti.
Tony otti sen käteensä, selaili sitä, ryhtyi lukemaan ja syventyi
siihen. Hän tapasi enimmäkseen tuttuja yksinkertaisia asioita; mutta
kukin kirjoittaja oli perinyt edeltäjältään eräänlaisen juhlallisen
esitystavan, itsestään ja vaistomaisesti sujuvan kronikkatyylin, josta
kuvastui harras, tiedoton, mutta juuri siksi sitä arvokkaampi suvun
kunnioitus itseään, perintätapoja ja historiaansa kohtaan. Tuo ei ollut
mitään uutta Tonylle; hän oli joskus saanut lueskella näitä lehtiä.
Mutta niiden sisältö ei ollut vielä koskaan tehnyt häneen sellaista
vaikutusta kuin tänä aamuna. Kunnioittava arkatuntoisuus, jolla siinä
kohdeltiin pienimpiäkin sukuhistoriaan kuuluvia tapahtumia, vaikutti
häneen voimakkaasti... Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän laitaan ja luki
kirjaa tuntien kasvavaa antaumusta, ylpeyttä ja vakavuutta.
Hänenkään omasta lyhyestä menneisyydestään ei puuttunut ainoatakaan
kohtaa. Siinä oli hänen syntymisensä, lapsena sairastamansa taudit,
ensimmäinen koulunkäyntinsä, tulonsa m:lle Weichbrodtin täysihoitolaan,
ripillepääsynsä... Kaikki oli kirjoitettu konsulin pienellä, sujuvalla
kauppiaan-käsialalla, ja siinä ilmeni melkein uskonnollisen harras
kunnioitus tosiseikkoja kohtaan: Sillä eikö vähäisiäkin seikka ollut
Jumalan sallima, joka oli ihmeellisesti ohjannut suvun historiaa?...
Mitä tähän mahtaisikaan vielä tulevaisuudessa ilmestyä hänen nimensä
jälkeen, jonka hän oli perinyt isoäidiltään Antoinettelta. Ja kaikesta
siitä lukisivat tulevat suvun jäsenet yhtä hartaasti kuin hän nyt
seurasi aikaisempia vaiheita.
Hän nojautui hengähtäen taapäin, ja hänen sydämensä löi juhlallisesti.
Hänet täytti kunnioitus itseään kohtaan, ja henkilökohtaisen tärkeyden
tunne, jota hän jo pari kertaa oli tuntenut, virtasi nyt entistä
voimakkaammin häneen kirjan lehdiltä, pannen hänet melkein värisemään.
»Kuin rengas ketjussa», oli isä kirjoittanut... niin! Juuri tuon
ketjun renkaana oli hänellä korkea ja vastuunalainen asema — hänet oli
kutsuttu vaikuttamaan sukunsa historiaan!
Hän selaili paksun niteen lehtiä ensi sivuille asti, jossa oli
konsulin käsialalla esitetty Buddenbrook -suvun päävaiheet eri
otsakkein, sulkumerkein ja päivämäärin varustettuna; aikaisimman
kantaisän avioliitosta papintytär Brigitta Schuren kanssa konsuli Johan
Buddenbrookiin, joka oli mennyt naimisiin Elisabeth Krögerin kanssa
vuonna 1825. Tuosta avioliitosta, kerrottiin siinä, oli syntynyt neljä
lasta... sitten seurasi näiden nimet, syntymävuodet ja päivät alekkain;
vanhimman pojan nimen jälkeen oli jo merkitty, että tämä pääsiäisenä,
vuonna 1842 oli astunut harjoittelijana isänsä liikkeeseen.
Tony katseli kauan omaa nimeänsä ja sitä seuraavaa tyhjää tilaa. Ja
äkkiä hän tempasi kynän, kasvot liikkuivat hermostuneesti, kurkussa
tuntui kuivalta ja huulet värisivät silmänräpäyksen toisiaan vasten.
Hän syöksi kynän mustepulloon ja kirjoitti etusormi koukussa, pää
syvään painuneena, kankealla, vinolla käsialallaan: »... Meni kihloihin
22 p:nä syyskuuta 1845 herra Bendix Grünlichin, hampurilaisen kauppiaan
kanssa.»