Thomas saapui taloon Krögerien vaunuilla. Oli Tonyn lähtöpäivä.
Nuori herra saapui kello kymmenen aamulla ja haukkasi hiukan
aamiaista toisten kanssa arkihuoneessa. Istuttiin taas yhdessä, kuten
ensimmäisenä päivänä; nyt oli vain kesä ohi ja ilma niin kylmä ja
tuulinen, ettei voinut istua parvekkeella. Ja Morten poissa... Hän oli
Göttingenissä. Tony ja hän eivät edes olleet saaneet sanoa kunnolla
hyvästiä. Luotsipäällikkö oli seisonut vieressä ja sanonut: »Kas niin.
Piste. Hm.»
Kello yksitoista nousivat sisarukset vaunuihin, joiden taakse
oli köytetty Tonyn suuri matka-arkku. Hän oli kalpea ja värisi
pehmeässä syystakissaan kylmästä, väsymyksestä, matkakuumeesta ja
alakuloisuudesta, joka aina väliin valtasi hänet, täyttäen hänen
rintansa ahdistavalla tuskan tunteella. Hän suuteli pikku Metaa,
puristi talon rouvan kättä ja nyökkäsi herra Schwarzkopfille tämän
sanoessa: »Älkää unohtako meitä, pikku mamsseli. Ja onhan kaikki nyt
hyvin, eikö niin?»
»Ja sitten onnellista matkaa ja parhaat terveisemme herra isällenne
ja rouva konsulittarelle... Sen jälkeen napsahti vaunun ovi lukkoon,
lihavat hevoset alkoivat vetää ja Schwarzkopfin perheen kaikki kolme
jäsentä heiluttivat liinojaan...»
Tony painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta. Taivas
oli vaaleassa pilvessä, Trave keikkui pienissä laineissa, joita tuuli
kiidätti aika vauhtia edelleen. Silloin tällöin tipahti pieni pisara
ruutua vasten. Satamakadun päässä istuivat ihmiset oviensa edessä
paikkaillen verkkojaan; paljasjalkaiset lapset juoksentelivat esiin ja
jäivät katsomaan vaunuja. He jäivät tänne...
Kun viimeiset talot oli sivuutettu, kumartui Tony eteenpäin
nähdäkseen vielä kerran majakan; sitten hän nojautui taapäin ja sulki
silmänsä, joita väsytti ja särki. Hän ei ollut yöllä voinut nukkua
juuri ollenkaan mielenliikutuksesta, hän oli noussut varhain ylös
laittaakseen kuntoon arkkunsa eikä ollut voinut syödä mitään. Hänen
kuivassa suussaan oli äikeä maku. Hän tunsi itsensä niin raukeaksi,
ettei hän koettanut estää kuumia kyyneleitä, joita koko ajan nousi
hänen silmiinsä.
Hän oli tuskin ummistanut luomensa, kun hän oli jälleen olevinaan
Travemündessä, Schwarzkopfin parvekkeella. Hän näki Mortenin
ilmielävänä edessään tämän puhuessa hänelle ja kumartuessa
luonteenomaisella tavallaan hiukan eteenpäin, katsahtaen silloin
tällöin toisiin hyväntahtoisen tutkivasti; hän näki, miten Mortenin
kauniit hampaat paljastuivat hänen nauraessaan, hampaat, joiden
kauneudesta Morten itse nähtävästi ei ollut tietoinen... ja hänen
mielensä keveni ja tuli iloiseksi. Hän palautti muistiinsa kaiken,
niitä hän oli kuullut Mortenilta heidän monien keskustelujensa aikana,
ja hän tunsi onnekasta tyydytystä luvatessaan itselleen, että hän
tulisi säilyttämään tuon kaiken mielessään pyhänä ja loukkaamattomana.
Sen, että Preussin kuningas oli tehnyt suuren vääryyden, että Kaupungin
Sanomat olivat viheliäinen tekele, jopa senkin, että Yliopistojen
ohjesääntö oli uudistettu neljä vuotta sitten; kaikki nuo seikat olivat
nyt hänelle arvokkaita ja lohdullisia totuuksia, salainen aarre, jota
hän oli saattava katsella milloin halusi. Kadulla käydessään, perheen
keskessä, aterioidessa... Kuka tietää? ehkä hän oli joutuva kulkemaan
viitoitettua tietään ja menevä naimisiin herra Grünlichin kanssa; se
oli aivan yhdentekevää. Kesken tämän puhetta oli hän äkkiä muistava:
»Minäpä tiedän semmoista, mitä sinä et tiedä... Aateliset ovat — mitä
periaatteeseen tulee — halveksittavia!»
Hän hymyili tyytyväisesti itsekseen... Ja samassa hän kuuli pyörien
jyrinän keskeltä uskomattoman selvästi Mortenin äänen; hän erotti tämän
hyväntahtoisen, hiukan epäselvän, nurisevan äänen joka vivahduksen,
kuuli miten hän sanoi: »Tänään meidän täytyy molempien istua kivillä,
neiti Tony...» Ja tuo pieni muisto täytti mitan. Hänen rintansa
puristui kokoon surusta ja kaipauksesta, vastustamatta antoi hän
kyynelten tulvahtaa esiin... Nurkkaansa painuneena painoi hän molemmin
käsin nenäliinan silmiensä eteen ja itki katkerasti.
Thomas, joka poltti savuketta, katsoi neuvottomasti tielle.
»Tony raukka!» sanoi hän viimein silittäen sisaren takkia. »Minä säälin
sinua sydämestäni... ymmärrän sinut niin hyvin, näetkös. Mutta mitä
tehdä? Sellainen täytyy kestää. Usko minua... minäkin tiedän mitä se
on...»
»Sinä et tiedä mitään, Tom!» nyyhkytti Tony.
»Älähän sano. Nyt on esimerkiksi päätetty asia, että minun tulee mennä
ensi vuoden alussa Amsterdamiin. Isä on toimittanut minulle paikan
siellä... van der Kellen & Kumpp:in luona... Ja silloin minun täytyy
jättää hyvästit pitkiksi, pitkiksi ajoiksi...»
»Voi, Tom! Mitä on ero vanhemmista ja sisarista! Se ei ole kerrassaan
mitään!»
»Nii-iin!» sanoi Tom jokseenkin venyttäen. Hän henkäisi ikäänkuin
sanoakseen lisää, mutta oli kuitenkin vaiti. Muuttaessaan sikarin
suupielestä toiseen kohotti hän toista kulmaansa ja käänsi päänsä
sivulle.
»Eikä sitä kestä kauan», alkoi hän jälleen tuokion kuluttua.
»Kylläpähän siitä asettuu. Ihminen unohtaa...»
»Mutta minä en tahdo unohtaa!» huudahti Tony aivan epätoivoisesti.
»Unohtaa... onko se mikään lohdutus?!» —