Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan
harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin
että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia
ääniä...
Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen
parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään
pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen
hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden
kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten
tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli
poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella,
jolla kullataan joulupähkinöitä.
Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan
silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko
herra luotsipäällikkö tavattavissa?»
»Kyllä...» änkytti Morten, »kyllä minä luulen, että isäni...»
Nyt iski herra häneen silmänsä; ne olivat siniset kuin hanhen silmät.
»Oletteko te herra Morten Schwarzkopf?» hän kysyi.
»Olen, herra», vastasi Morten, joka koetti pysyttää ilmeensä tyynenä.
»Kas vain! Todellako...» huomautti ulsteriin puettu herra ja jatkoi
sitten: »Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä minut herra isänne
puheille, nuori mies? Nimeni on Grünlich.»
Morten vei herran parvekkeen läpi, aukaisi hänelle eteiskäytävän
oikealla puolella olevan virkahuoneeseen johtavan oven ja palasi
takaisin arkihuoneeseen ilmoittamaan isälleen tulijan. Herra
Schwarzkopfin lähtiessä huoneesta kävi nuorukainen istumaan pyöreän
pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä sitä vastaan ja syventyi äitiinsä
katsomatta, joka istui vetisen ikkunan ääressä sukkia parsien, lukemaan
tuota »viheliäistä tekelettä», joka ei tietänyt kertoa mistään muusta
kuin konsuli sen ja sen hopeahäistä. — Tony oli lepäämässä omassa
huoneessaan.
Luotsipäällikkö astui virkahuoneeseensa sen näköisenä kuin ainakin
mies, joka on tyytyväinen päivälliseensä. Hänen univormutakkinsa,
jonka alta näkyivät keltaiset liivit, oli auki. Hänen raudanharmaa
laivuripartansa erottui selvästi punakoista kasvoista. Hänen kielensä
liikkui tyytyväisesti hampaiden välissä, minkä johdosta hänen
rehellinen suunsa joutui mitä kummallisimpiin asentoihin. Hän kumarsi
lyhyesti, nytkähyttäen ja ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
»Nöyrin palvelijanne!» hän virkkoi.
Herra Grünlich kumarsi puolestaan arvokkaasti, ja hänen suupielensä
vetäytyivät hiukkasen alas. Samalla pääsi hänen suustaan hiljainen:
»Hä-ä-hm.»
Virkahuone oli jotakuinkin pieni; sen seiniä peitti muutaman jalan
korkuinen laudoitus, mutta yläpuoli oli ainoastaan kalkittu. Sateen
lakkaamatta ropisuttamien ikkunain edessä oli tupakansavusta
kellastuneet uutimet. Ovesta oikealle oli pitkä, karkeatekoinen,
paperien peittämä pöytä, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty Euroopan
kartta ja toinen pienempi Itämeren kartta. Keskeltä kattoa riippui alas
huolellisesti veistetty, täysin purjein varustettu mallilaiva.
Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle,
halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli
ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan
päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni
napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle
laidalle, koskematta selkänojaan.
»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich
Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli
Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»
»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra
halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä
toimitan heti sanan keittiöön...»
»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että
aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan
saada puhua pari sanaa kanssanne.»
»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi
vaitiolo.
»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti
päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.
Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta
ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan
rahakukkaron.
»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia,
joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka
on asunut luonanne muutamia viikkoja.»
»Mamsseli Buddenbrookia?» kysyi herra Schwarzkopf...
»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan
luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.
»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien,
silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä
toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin
samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin
suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan
kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin
sanoin luvannut minulle kätensä.»
»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole
tiennyt mitään! Onnittelen, herra... Grünlich! Onnittelen täydestä
sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän...»
»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on
tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että
tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että
nuo vaikeudet... ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat
lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä
minä olen kuullut, olla mahdollista?
Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet
kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen
peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.
»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra
Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne,
herra lääketieteen ylioppilas, on... tosin tietämättään... tullut
sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen
neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia...»
»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja
ponnahtaen kiihkeästi koholle... »Silloin hänen pitää heti... Sehän nyt
olisi vasta...» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen
auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman
pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne
molemmat!»
»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen
vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia
isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö...»
Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä,
pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän
koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.
»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima
grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa... »Minä olen
yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia...
mutta jos todella tarkoitatte, että... niin tietäkää, että olette
harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani!
Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on,
ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä
voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa
nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun
on täytynyt kuulla, mitä?...»
Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään
aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme
kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut
paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle,
ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.
»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti
luotsipäällikkö Mortenia.
Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän
näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.
»Niin, isä», sanoi hän. »Neiti Buddenbrook ja minä...»
»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari
ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä!
Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin
lasten höpötystä, ja siihen piste!»
»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä
ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää...» Hän
vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.
»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla
äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen...
»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi
ja liikutettuna.
»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi.
»Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi
odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö»,
jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin
edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja
kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on
kunnia poistua. _Adieu_.»
Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain
vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!
Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä
välistä ovesta ulos.