»Rakas lapseni Tony!
Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin
ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt
sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi
asioista.
Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut
mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa
niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle,
mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa.
Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja
vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun
menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi
päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä
sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän
sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä
punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni
mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille,
emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua
siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet
sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon
henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle
erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen
nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana
vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu.
että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana
ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa
kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. —
Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme
lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme,
sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä
olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä,
mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä
ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään,
katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista
perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja
ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et
Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme
jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja
huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas
Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —
Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on
viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli
Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme
kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.
Uskollinen, rakastava
_Isäsi_.»