YHDEKSÄS LUKU.

»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos

makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä,

ajatuksetonna, niin se on kauheata...»

»Niin... minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein

vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja...»

Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita,

ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä

meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot

lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat

majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren,

ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.

Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti

elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi

poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony

ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset

savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle

niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle

hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin

ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä,

harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä

häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren

yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria,

jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat

kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle... kuuntelivat tuota

villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää

tietoisuuden ajasta.

Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:

»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»

»En... kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen

tarkoitusta.

»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta... minunkin

lomani loppuu kohta... sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä

hauska palata kaupungin seuraelämään...? Sanokaapas minulle, ovatko

tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja... En minä aikonut oikein

kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen»,

sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja

katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen

säästänyt näin kauan... Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»

Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa

harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin

mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli

hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen

tärkeyden tunne.

»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten.

Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen

tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla,

niin... Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava,

varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni...

mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa,

»jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni

lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»

»Miksi ette... rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.

»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein

huusi... »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten

hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta...

aivan epäluonnollinen!... Olen varma siitä, että hän värjää sen

jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä... Sitäpaitsi hän oli kiero.

Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin...»

Morten keskeytti hänet.

»Mutta mitä merkitsee... Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia...

Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»

Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.

»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää

niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin

koristeellista!...' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!... Sitäpaitsi

oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua

rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa.

Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki... ja onko se

mies, joka itkee...»

»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.

»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen

syrjin hiekkavuoreensa...

»Te olette julma, neiti Tony... Oletteko te aina julma? Sanokaapa

minulle... Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä

miellyttänyt kenties joku toinen?... Mietin usein: onkohan teillä kylmä

sydän? Tahdon sanoa teille jotakin... se on niin totta, että voin sen

vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te

ette välitä hänestä... niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä,

myöskin minä... Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti...

Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne

juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»

Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän

katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät

kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?...

Ette saa uskoa minusta sellaista!»

»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun

väre... Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan

Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn

käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään

ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.

»Ettekö te... ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille...»

»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata

kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.

»Te tiedätte...! Ja... Entä te, neiti Tony...»

»Ja... Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän

kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»

Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi

tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn

jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja

soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut

milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!...» Ja sitten hän alkoi

suudella Tonyn käsiä.

Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun

lomani loppuu kahden viikon kuluttua... silloin lähden Göttingeniin.

Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen

asti kunnes minä palaan... ja olen valmis lääkäri... ja tulen isänne

eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa... Ja ettette

sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?... Ei se kestä kauan,

saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin... eikä se ole ollenkaan

vaikeata... »

»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen

Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään...

Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja

pyytävästi: »Ettekö suo minulle... Enkö minä saa... vahvistaa sitä...?»

Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain

aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja

Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he

katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.

Buddenbrookit 1: Erään suvun rappeutumistarina · 第 33 / 82 题