»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos
makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä,
ajatuksetonna, niin se on kauheata...»
»Niin... minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein
vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja...»
Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita,
ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä
meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot
lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat
majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren,
ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.
Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti
elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi
poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony
ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset
savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle
niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle
hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin
ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä,
harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä
häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren
yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria,
jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat
kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle... kuuntelivat tuota
villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää
tietoisuuden ajasta.
Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:
»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»
»En... kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen
tarkoitusta.
»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta... minunkin
lomani loppuu kohta... sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä
hauska palata kaupungin seuraelämään...? Sanokaapas minulle, ovatko
tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja... En minä aikonut oikein
kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen»,
sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja
katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen
säästänyt näin kauan... Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»
Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa
harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin
mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli
hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen
tärkeyden tunne.
»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten.
Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen
tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla,
niin... Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava,
varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni...
mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa,
»jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni
lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»
»Miksi ette... rohkenenko kysyä?» sanoi Morten.
»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein
huusi... »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten
hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta...
aivan epäluonnollinen!... Olen varma siitä, että hän värjää sen
jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä... Sitäpaitsi hän oli kiero.
Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin...»
Morten keskeytti hänet.
»Mutta mitä merkitsee... Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia...
Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»
Tony purskahti hermostuneeseen, hihittävään nauruun.
»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää
niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin
koristeellista!...' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!... Sitäpaitsi
oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua
rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa.
Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki... ja onko se
mies, joka itkee...»
»Hänen on täytynyt kunnioittaa teitä suuresti», sanoi Morton hiljaa.
»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen
syrjin hiekkavuoreensa...
»Te olette julma, neiti Tony... Oletteko te aina julma? Sanokaapa
minulle... Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä
miellyttänyt kenties joku toinen?... Mietin usein: onkohan teillä kylmä
sydän? Tahdon sanoa teille jotakin... se on niin totta, että voin sen
vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te
ette välitä hänestä... niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä,
myöskin minä... Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti...
Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne
juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»
Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän
katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät
kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?...
Ette saa uskoa minusta sellaista!»
»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun
väre... Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan
Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn
käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään
ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.
»Ettekö te... ettekö te tee pilaa minusta, jos sanon teille...»
»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata
kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.
»Te tiedätte...! Ja... Entä te, neiti Tony...»
»Ja... Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän
kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»
Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi
tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn
jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja
soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut
milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!...» Ja sitten hän alkoi
suudella Tonyn käsiä.
Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun
lomani loppuu kahden viikon kuluttua... silloin lähden Göttingeniin.
Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen
asti kunnes minä palaan... ja olen valmis lääkäri... ja tulen isänne
eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa... Ja ettette
sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?... Ei se kestä kauan,
saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin... eikä se ole ollenkaan
vaikeata... »
»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen
Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään...
Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja
pyytävästi: »Ettekö suo minulle... Enkö minä saa... vahvistaa sitä...?»
Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain
aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja
Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he
katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.