»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään... ja ikäänkuin
unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister
Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana»,
lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä
nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»
»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista,
Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista... Oletteko koskaan
tuntenut ketään aatelishenkilöä?»
»En!» huudahti Morten melkein rajusti. »Jumalan kiitos!»
»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von
Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän
oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi,
että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain
lehmistään...»
»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf
innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt... Te olette nuori nainen, te näette
kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte:
hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea
heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on
kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te
ette sano mitään... Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä
ollakseen valittu, jalo, aatelinen... ja voidakseen katsoa halveksien
toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän
tasalleen — niinkö?...» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen
närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki
itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän
puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa,
peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä
ilmestyi uhmaava ilme... »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä
on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan
ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia,
me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän... me tahdomme, että kaikkien
ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse
olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!... Ei saa enää
olla etuoikeuksia, mielivaltaa!... Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia
valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää
maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä
välittömään suhteeseen valtioonsa!... Me tahdomme sanomalehdistön,
teollisuuden, kaupan vapautta... Me tahdomme, että kaikkien ihmisten
tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa
seppeleen!... Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut... mitä minä
aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin
yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo
asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties
eivät sovellu oleviin oloihin... Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se
ei pääse esiin... ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut,
rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että
sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä... Minä luulen,
että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa,
tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä
virtauksia... Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian...
Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun _anno_ kolmetoista
ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille
perustuslain... me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan...»
Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti
hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan
avullisena Napoleonin karkoittamisessa.
... »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! —
Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti
Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja
runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen,
ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy
käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja
katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan... Niin, sellaista on
kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti
mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa
takapajulla... Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen
kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan
nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari...»
»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä
kysymykseni... Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette
ole mikään preussiläinen...»
»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä
lausun sukunimenne ja teen sen tahallani... minun pitäisi oikeastaan
sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko
meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä
kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin
siellä!... Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan... sanonko mistä
syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole
tiennyt sitä ennen?... Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa.
Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne
valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä
kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun
olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne,
silloin saa meikäläinen istua kivillä...» Hänen äänensä oli muuttunut
tuntemattomaksi kiihtymyksestä.
»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut
pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät...»
»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti
Tony! Minä esitin periaatteita... Sanon vain, ettei meillä vallitse
sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään... Ja jos puhuisin
henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla
äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus,
»en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,... kun te
kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin
piireihinne... jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen...»
Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan
toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin
pitkä, tukala hiljaisuus.
»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin
haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut
mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö... Älkää koettako arvata!
Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen
toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei
oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta... Ei, en
sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian... Katsokaahan
tätä!»
Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen
nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn
silmiin.
»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se
merkitsee?»
Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen
göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla
on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi
luurankopoliisin päähän... sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää
sitä, ymmärrättekö... voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä
kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus... »
»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä
koko asiasta mitään... Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia
vastaan?... Mitä te tahdotte!?»
»Me tahdomme vapautta!» sanoi Morten.
»Vapautta, miten?» kysyi Tony.
»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta...!» toisti ylioppilas tehden aran,
hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei
siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne,
missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja
harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni
utuista taivaanrantaa kohti...
Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä
etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät
heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat
kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän
allaan... Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan
tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».