Täten alkoi Tonylle ihana kesäaika, hupaisampi ja miellyttävämpi kuin
mikään aikaisemmin Travemündessä vietetyistä. Hän alkoi kukoistaa, eikä
mikään enää painanut häntä; hänen sanoihinsa ja liikkeisiinsä palasi
entinen reippaus ja huolettomuus. Konsuli katseli häntä mielihyvin
käydessään pyhäisin Tomin ja Christianin kanssa Travemündessä. Silloin
syötiin _à la table d'hote_, juotiin kahvia kylpylaitoksen soittokunnan
soittaessa konditorian telttakaton alla ja katseltiin salissa
rulettipeliä, jonka ääressä tunkeili iloisia herroja, muiden muassa
Justus Kröger ja Peter Döhlmann. Konsuli itse ei pelannut koskaan. —
Tony nautti auringonpaisteesta, ui, söi lihamakkaraa pippurikastikkeen
kera ja teki Mortenin kanssa pitkiä kävelyjä naapurikylään, rantaa
pitkin korkealla sijaitsevaan »meritemppeliin», josta oli laaja näköala
merelle ja mantereelle, tai kylpylaitoksen takaiseen metsikköön, jonka
ylimmällä kukkulalla riippui Table d'hote-kello... Tai souti hän tämän
kanssa Travea pitkin Priwalille, josta saattoi löytää merikultaa...
Morten oli puhelias seurakumppani, joskin hän esitti mielipiteensä
vähän kiihkeästi ja jyrkästi. Hän muodosti joka asiasta ankaran ja
oikeudenmukaisen arvostelun, jonka sitten esitti päättävästi, joskin
samalla punastuen. Tony tuli alakuloiseksi ja torui häntä, kun hän
kömpelöin, mutta vihaisin elein tuomitsi kaikki aateliset hölmöiksi
ja kurjiksi olioiksi; mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä miestoveri
ilmaisi hänelle niin avoimesti ja luottavasti ajatuksensa, jotka hän
salasi vanhemmiltaan... Kerran nuori Schwarzkopf sanoi: »Minäpä kerron
teille vielä erään asian: Minulla on täydellinen ihmisen luuranko
huoneessani Göttingenissä... tiedättekö, sellainen luuranko, jonka
nikamat ovat kiinnitetyt toisiinsa rautalangalla. Tuon luurangon minä
olen pukenut vanhaan poliisinpukuun... hahaa! Eikö se ole mainiota!
Mutta älkää herran nimessä puhuko siitä isälleni!» —
Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai
kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan
osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin
istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä
alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa
kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko
meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen
avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa,
sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä... se merkitsee: joko
parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte
vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on
minusta hirveän ikävää!»
»Niin», sanoi Morten, »istukaamme... Mutta tiedättekö, kun te olette
mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» ... Hän ei sanonut
tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.
»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat
yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos...
»Minne matka, nuori herrasväki?»
»Minä olen saanut luvan saattaa neiti Antonieta 'meritemppeliin'.»
»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö
olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit
hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat
Göttingeniin...»
Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi
hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma!
Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja
sitten he menivät.
He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin
veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta
kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia,
valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja
näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine
hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten
vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia
punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu
niihin uidessa...
»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä
tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä
nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle
auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle!
Kyllä kai... Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra,
joka vain haisi märille leville...»
He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään,
kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka
panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän
tunnottomuuden tunteen... He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen
huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen,
salaperäisen tärkeäksi...
Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä
uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat.
Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja
nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli
pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja,
jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja
runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron
kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin
kuin uimarakennuksen kopeissa.
Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja
puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren
ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan
tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he
äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.