Tony oli pannut suuren olkihatun päähänsä ja levittänyt päivän
varjonsa, sillä oli paahtavan kuuma huolimatta vähäisestä merituulesta.
Nuori Schwarzkopf käveli harmaa huopahattu päässä ja kirja kädessä
hänen rinnallaan, tarkastaen häntä silloin tällöin salavihkaa
sivulta. He kulkivat »Vorderreiheä» pitkin ja sitten kylpylaitoksen
puiston läpi, joka aukeni äänetönnä ja siimeksetönnä heidän eteensä
hiekkakäytävineen ja ruusu-istutuksineen. Havupuiden keskeltä
häämöttävä soittosali oli myös ääneti vastapäätä kylpylaitosta,
konditoriaa ja molempia pitkän välirakennuksen yhdistämiä ravintoloita.
Kello oli puoli kahdentoista paikkeilla; kylpyvieraiden täytyi olla
vielä rannassa.
He kulkivat lasten leikkikentän yli, johon oli varattu penkkejä ja
suuri keinu, sitten läheltä saunarakennuksen seinää ja astuivat
hitaasti rannalle. Aurinko hautoi ruohoa; siitä levisi väkevä apilaan
ja yrttien tuoksu, jossa siniset hyönteiset lentelivät suristen.
Mereltä kuului yksitoikkoinen, epäselvä kohina, ja kaukana välkähti
silloin tällöin joku kuohupäinen, vaaraton laine.
»Mitä te oikeastaan luette?» kysyi Tony.
Nuori mies otti kirjan käsiensä väliin ja selaili sen nopeasti läpi
lopusta alkaen.
»Tämä ei miellyttäisi teitä ollenkaan, neiti Buddenbrook! Pelkkää
verta ja suolia ja kurjuutta... Katsokaahan, tässä on juuri puhe
keuhkopöhöstä; silloin tulevat keuhkopussit täyteen vetistä nestettä...
se on erittäin vaarallinen tauti ja sattuu joskus keuhkotulehduksen
ohessa. Jos se pääsee kehittymään hyvin pitkälle, ei ihminen enää voi
hengittää, vaan kuolee. Ja kaikki tuo on esitetty aivan kylmästi ja
asiallisesti...»
»Hui!... Mutta jos aikoo lääkäriksi... Minä toimitan teidät meidän
kotilääkäriksemme, kun Grabow kerran jättää toimensa, saattepa nähdä!»
»Hahaa!... Entä mitäs te luette, jos saan kysyä, neiti Buddenbrook?»
»Tunnetteko Hoffmanina?» kysyi Tony.
»Sitäkö, joka on kirjoittanut kapellimestarista ja kultaisesta
ruukusta? Kyllä, onhan se koko kaunista... Mutta, tiedättekö, se on kai
sittenkin enemmän naisia varten. Miesten täytyy nykyään lukea muuta.»
»Nyt minun täytyy kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Tony päättävästi
astuttuaan muutaman askeleen. Mikä teidän etunimenne oikeastaan
on? En ole saanut siitä selvää vielä kertaakaan... se tekee minut
aivan hermostuneeksi! Olen oikein koettanut miettiä sitä...» »Olette
koettanut miettiä sitä?»
»Niin — älkää nyt tehkö asiaa vaikeammaksi. Ei kai ole sopivaa, että
kysyn sitä, mutta olen tietysti utelias... Vaikka eihän minun tarvitse
saada sitä tietää koko elämäni aikana.»
»Minun nimeni on Morten», sanoi Schwarzkopf punastuen enemmän kuin
koskaan.
»'Morten'? Se on kaunis nimi!»
»Kaunis —»
»Niin, hyvänen aika... onhan se ainakin kauniimpi kuin Hinz tai Kunz.
Se kaikuu erikoiselta, ulkomaalaiselta...»
»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut
liiaksi Hoffmannia... Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli
puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu
sama nimi. Siinä kaikki...»
Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin
alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja
keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit,
jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet
lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja
lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin
puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan,
päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden
hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten
tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa...
Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.
»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony.
»Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»
»Hyvä... mutta kai te liitytte heidän seuraansa... Minä jään istumaan
kivelle tänne taammaksi.»
»Liityn heidän seuraansa... niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään
heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut
tänne saadakseni olla rauhassa...»
»Rauhassa? Keneltä?»
»Mitä? Keneltäkö —»
»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa
teiltä... mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt
sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville...»
»Enkö saisi esittää teitä, herra Schwarzkopf?» kysyi Tony odottavasti.
»Ei... ei... sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä
kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville...»
Morten Schwarzkopfin suunnatessa kulkunsa oikealla, uimarakennuksen
laidassa olevia suuria kivimöhkäleitä kohti, joita laineet huuhtelivat,
lähti Tony kulkemaan erääseen suurehkoon seurueeseen päin — ryhmään,
jonka muodostivat Möllendorpfien rantakojun luona Möllendorpfin,
Hagenströmin, Kistenmakerin ja Fritschen perheet. Lukuunottamatta
hampurilaista konsuli Fritscheä, kylpylaitoksen omistajaa, ja Peter
Döhlmannia, seurasankaria, kuului seurueeseen yksinomaan naisia
ja lapsia, sillä oli arkipäivä, jolloin useimmat herrat olivat
kaupungissa liikkeissään. Konsuli Fritsche, vanhahko herra, jolla
oli sileäksiajellut, hienostuneet kasvot, oli kiintynyt kääntämään
avonaisessa kojussa olevaa kiikaria kaukana ulapalla pilkottavaa
purjevenettä kohti. Peter Döhlmann, jolla oli leveäreunainen olkihattu
päässä ja jonka kasvoja ympäröi laivurinparta, seisoi jutellen naisten
luona, jotka loikoivat hiekalle levitetyillä vaipoilla tai istuivat
pienillä purjekankaasta tehdyillä tuoleilla: siinä oli senaattorin
rouva Möllendorpf, syntyisin Langhals, joka käytteli pitkävartista
lornettia ja jonka päätä ympäröi harmaa, huolimattomasti kammattu
tukka; rouva Hagenström ynnä Julchen, joka oli jäänyt jokseenkin
pienikasvuiseksi, mutta jolla, samoin kuin hänen äidillään, riippui
korvissa jalokiviä; konsulitar rouva Kistenmaker tyttärineen ja
konsulitar Fritsche, pieni ryppykasvoinen nainen, jolla oli myssy
päässä ja joka hoiti emännän velvollisuuksia kylpylaitoksella.
Punaisena ja uupuneena puuhasi hän vain uusia seurusteluiltoja,
lastentanssiaisia, arpajaisia ja purjehdusretkiä... Hänen
ääneenlukijansa istui jonkun matkan päässä. Lapset leikkivät vedessä.
Kistenmaker & Poika oli kukoistava viiniliike, joka oli viime vuosina
alkanut päästä edelle C. F. Köppenistä. Molemmat pojat, Eduard ja
Stephan, työskentelivät isänsä liikkeessä. — Konsuli Döhlmannilta
puuttui kokonaan se hienon hieno käytös, joka oli ominainen Justus
Krögerille. Hän oli arkipäiväisempi seurasankari, mies, jonka
erikoisalaan kuului hyväntahtoinen karkeus ja joka uskalsi käyttäytyä
hyvin vapaasti seurassa, koska tiesi varsinkin naisten suosivan hänen
mukavuudenhaluista, rohkeata ja äänekästä esiintymistään ja pitävän
sitä erikoisuutena. Kun kerran Buddenbrookien pitämillä päivällisillä
eräs ruokalaji ei tullut ajoissa pöytään ja talon rouva oli hämillään
ja koko seura pitkästyi odotukseen, oli hän palauttanut hyvän tuulen
huutamalla yli koko pöydän mahtavalla, meluavalla äänellään: »Minä
olisin jo valmis, rouva konsulitar!»
Samalla jyrisevällä, karkealla äänellä kertoi hän arveluttavia juttuja,
joita hän höysti alasaksalaisilla käänteillä... Senaattorin rouva
Möllendorpf huusi naurusta nääntymäisillään kerta toisensa perästä:
»Herranen aika, hyvä konsuli, lakatkaahan toki hetkeksi!»
— Tony Buddenbrook sai Hagenströmien taholta kylmän, mutta toisten
puolelta lämpimän vastaanoton. Konsuli Fritschekin tuli kiireesti
paviljongin portaita alas, sillä hän toivoi, että Buddenbrookit ainakin
seuraavana vuonna jälleen saapuisivat kylpylaitokselle.
»Nöyrin palvelijanne, mamsseli!» sanoi konsuli Döhlmann niin sulavasti
kuin osasi, sillä hän tiesi, ettei neiti Buddenbrook pitänyt hänen
tavoistaan.
»Mademoiselle Buddenbrook!»
»Te täällä?»
»Kuinka viehättävää!»
»Milloin olette tullut?»
»Kuinka hurmaava puku?»
»Missä asutte täällä?»
»Schwarzkopfeilla?»
»Luotsipäällikön luona?»
»Kuinka merkillistä!»
»Kuinka äärettömän merkillistä!»
»Asutte kaupungissa?» uudisti konsuli Fritsche, kylpylaitoksen
omistaja, antamatta kenenkään huomata miten kiusallista se hänestä
oli...
»Eikö meillä ole kunnia odottaa teitä ensi seurustelu-iltaan?» kysyi
hänen puolisonsa...
»Aiotteko jäädä vain lyhyeksi aikaa Travemündeen?» sanoi eräs toinen
rouva...
»Eivätkö Buddenbrookit teidän mielestänne ole hiukan liian
erottautuvia?» kysyi rouva Hagenström hyvin hiljaa senaattorin rouva
Möllendorpfilta...
»Ettekö ole vielä uinut?» kysäisi joku. »Kuka nuorista neideistä ei
ole vielä uinut tänään? Mariechen, Julchen, Luischen? Ystävätärenne
lähtevät tietysti mukaan, neiti Antonie...»
Pari nuorta tyttöä erosi seurasta lähteäkseen uimaan Tonyn kanssa, eikä
Peter Döhlmann toki jättänyt naisia menemään yksin rantaa pitkin.
»Vieläkö sinä muistat kouluaikojamme?» kysyi Tony Julchen
Hagenströmiltä.
»Ky-yllä! Te näyttelitte aina pahantytön osaa», sanoi Julchen
säälivästi hymyillen.
He kulkevat veden yli parittain asetettuja lankkuja myöten
uimarakennusta kohti, ja heidän kulkiessaan kaukaa ohi kivien, missä
Morten Schwarzkopf istui, nyökkäsi Tony tälle monta kertaa. Joku kysyi:
»Ketä sinä tervehdit, Tony?»
»Nuorta herra Schwarzkopfia», sanoi Tony: »hän saattoi minut tänne...»
»Luotsipäällikön poikaako?» kysyi Julchen Hagenström katsoen
välkkyvillä mustilla silmillään siihen suuntaan, missä Morten istui;
tämä vuorostaan tarkasti hienoa seuraa hiukan alakuloisesti. Mutta
Tony sanoi kuuluvasti: »Valitan, ettei täällä ole nuoria herroja,
esimerkiksi August Möllendorpfia... Täällä rannassa käy kai aika
pitkäveteiseksi!»