Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka
huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet
valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.
Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja
taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin
valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen
raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.
Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea
kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset
olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna...
Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu
oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja.
Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja
ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti
opintojaan... Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan
ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä,
mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta
kysyä sitä. Hän koetti muistella... Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi
saattoi olla! Moor... Mord...? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä
Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään
vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin
vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava... mutta ei
tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti
vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää
liuskameduusan... Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä
juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen
ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva
Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn
täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti,
samalla leikkisästi ja oppineesti... Nuori herra oli osoittanut hänelle
sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä
kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta... Mitä nuori herra
oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein,
ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista,
ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja
päässä... Hän oli ehkä hiukan vähäverinen...
Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja
kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja
työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko
paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan,
oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva
sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan.
Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti,
jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua... Ja sitten hän suoritti
hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.
Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin
huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle.
Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan
makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon
pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa
yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja
astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin
ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla
tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.
Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo
oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean
pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.
»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme
odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me
yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa... Schwarzkopf on
virastossaan... Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»
Tony pyysi anteeksi omasta puolestaan. »Älkää luulko, että minä aina
nukun näin kauan. Minulla on hyvin paha omatunto. Mutta eilisiltainen
booli...»
Nyt purskahti talon nuori herra nauruun. Hän seisoi lyhyt piippu
kädessään pöydän takana. Sanomalehti oli hänen edessään pöydällä. »Syy
on juuri teidän», sanoi Tony; »hyvää huomenta! Te kilistitte minun
kanssani vähän väliä... Nyt minä ansaitsisin kylmän kahvin. Minun olisi
jo pitänyt ehtiä syödä ja uida...»
»Se olisi ollut liian aikaista nuorelle neidille! Kello seitsemän oli
vesi vielä jokseenkin kylmää, kuulkaapas, yksitoista astetta... se
karmii hiukan selkää lämpimästä vuoteesta noustua...»
»Mistä te tiedätte, että minä tahdon uida haaleassa vedessä,
_monsieur_?» Tony istuutui pöydän ääreen. »Voi hyvä rouva Schwarzkopf,
te olette pitänyt kahvin lämpimänä minua varten!... Kyllä minä itse
kaadan... suuret kiitokset!»
Talon rouva jäi pöydän luo vieraan puraistessa ensimmäiset palat.
»Onko mamsseli nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä? Sepä hauska, patja on
täytetty vain meriheinällä... me olemme yksinkertaisia ihmisiä... Mutta
nyt saan toivottaa hyvää ruokahalua ja hauskaa aamupäivää. Mamsseli on
varmaan tapaava rannassa paljon tuttavia... Jos haluatte, tulee poikani
saattamaan teitä. Pyydän anteeksi, etten voi enää pitää seuraa, minun
täytyy mennä pitämään huolta ruoasta. Olen valmistanut lihamakkaraa...
Me koetamme laittaa ruoan parhaamme mukaan.»
»Minä olen uskollinen hunajalle», sanoi Tony heidän jäätyään kahden.
»Näettekös, silloin tietää mitä nielee!»
Nuori Schwarzkopf nousi paikaltaan ja laski piippunsa parvekkeen
kaiteelle.
»Polttakaa vaan! Se ei vaivaa minua ollenkaan. Kun kotona tulen
kahvipöytään, on siellä jo vastassa isän sikarinsavu... Sanokaapa»,
kysyi hän äkkiä, »onko totta, että yksi muna vastaa neljännesnaulaa
lihaa?»
Nuori mies punastui korvia myöten. »Teettekö te minusta pilkkaa,
neiti Buddenbrook?» kysyi hän naurun ja suuttumuksen vaiheilla. »Sain
eilen illalla vielä viimeisen läksytyksen isältäni rikkiviisauteni ja
pöyhkeyteni tähden, joksi hän sitä nimitti...»
»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi
syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!...
Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin... Hyvä Jumala, minä olen oikea
hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia.
Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon... Mielessään hän ajatteli:
Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat
puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä...»
»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies
imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee...»
Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan
alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta,
hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja
Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta,
ainakin kauniilla ilmalla...
Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan,
kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:
»Onko tuossa mitään uutta?»
Schwarzkopf nauroi ja pudisti päätään pilkallisen säälivästi hymyillen.
»Eipä juuri... Mitäpä siinä olisi?... Nämä Kaupungin Sanomat ovat
viheliäinen tekele!»
»Niinkö?... Mutta isä ja äiti ovat tilanneet sen joka vuodeksi?»
»No niin!» sanoi toinen punastuen. »... Luenhan minäkin sitä, kuten
näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi
tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään
maailmaa mullistava tapaus?... Niin niin! Te nauratte... Mutta
teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger
Hartungsche Zeitungia... tai Rheinische Zeitungia... silloin
tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä...»
»Mitä hän sitten sanoo?»
»Sitä minä valitettavasti en voi kertoa naiselle...» Hän lensi taas
punaiseksi. »Hän on antanut noista lehdistä jokseenkin epäsuopean
arvostelun», jatkoi hän murtaen niin ankarasti suutaan ivaan, että
Tonystä hetken aikaa tuntui tukalalta. »Ne eivät ole kohdelleet aivan
leppeästi hallitusta, aatelia, pappeja ja junkkereita... ja ne osaavat
vetää liian taitavasti sensuuria nenästä...»
»Ja entä te, ettekö tekään kohtele leppeästi aatelisia?»
»Minä?» kysyi toinen joutuen hämilleen... Tony nousi.
»No, siitä voimme puhua toisella kertaa. Mitähän jos minä nyt lähtisin
uimaan? Katsokaa, taivas on jo melkein sininen. Tänään ei enää tule
satamaan. Onpa hauska taas saada hypätä veteen Tahdotteko saattaa minua
rantaan?...