Tie Travemündeen kulkee aivan suoraan eteenpäin, välillä vie
lautta veden yli, sitten taas yhä eteenpäin. Matka oli tuttu
molemmille. Harmaa tie taittui nopsasti Lebrecht Krögerin paksujen
mecklenburgilaisten hevosten ja tasaisessa tahdissa kapsavien kavioiden
alla, vaikka aurinko paahtoi kuumasti ja tomu peitti näköalan.
Päivällinen oli syöty tällä kertaa kello 1, sisarukset olivat lähteneet
kotoa tasan kello 2 ja olisivat siis perillä 4:n jälkeen. Sillä vaikka
tuo matka tavallisesti ajettiin kolmessa tunnissa, oli Krögerin
valjakon kunnia-asia suorittaa se kahdessa.
Tony torkkui haaveillen suuren matalan olkihatun ja kermanvärisillä
pitseillä koristetun nuoranharmaan päivänvarjon suojassa, jolla hän oli
varustettu ja nojasi selustaa vasten, joka oli samanvärinen kuin hänen
yksinkertainen, ohut pukunsa. Hän oli pannut paulakenkiin ja valkoisiin
sukkiin puetut jalkansa sievästi ristiin ja istui mukavassa asennossa,
ylhäisesti taapäin selkäkenossa, aivan kuin vaunuissa liikkujaksi
luotuna.
Tom, joka oli jo kaksikymmenvuotias ja puettu huoliteltuun
sinisenharmaaseen verkapukuun, oli työntänyt olkihattunsa niskaan ja
poltti venäläisiä savukkeita. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta viikset,
jotka olivat tukkaa ja silmäripsiä tummemmat, olivat hyvällä kasvamisen
alulla. Toisen silmän kulmakarvat olivat tavallisuuden mukaan hiukan
koholla ja hän katsoi pölypilviä ja ohikiitäviä puita.
Tony sanoi:
»Minusta ei ole vielä milloinkaan tuntunut niin hauskalta päästä
Travemündeen kuin nyt,... ensiksikin erinäisistä syistä — Tom,
sinun ei tarvitse ollenkaan olla ivallisen näköinen, minä toivoisin
voivani jättää erään kullankeltaisen poskiparran vielä pitemmän
matkan päähän... Ja toiseksi minä tulen näkemään aivan uuden puolen
Travemündestä Schwarzkopfien luona... En tule piittaamaan hitustakaan
kylpylaitoksesta... Tunnen sen tarpeeksi hyvin... Eikä se huvita minua
vähääkään... Sitäpaitsi voisi tuo ihminen keksiä kaikenlaista. Hän ei
kainostele liikaa; hän voisi esimerkiksi ilmestyä yht'äkkiä suloisesti
hymyillen eteeni siellä...»
Tom heitti pois savukkeensa ja otti uuden kotelosta, jonka kanteen
oli kaiverrettu susien ahdistama troika: se oli jonkun venäläisen
liiketuttavan lahja konsulille. Savukkeet, nuo pienet, väkevät,
keltaisella imukkeella varustetut pillit, olivat Tomin ihastus; hän
poltti niitä rajattomat määrät, ja hän oli saanut pahan tavan vetää
syvälle keuhkoihinsa savun, jota hän sitten puhuessaan tuhuutteli
hitaasti ulos.
»Niin», sanoi hän, »mitä siihen tulee, vilisee kylpylaitoksella
hampurilaisia. Konsuli Fritsche, joka on ostanut koko homman, on
itse hampurilainen... Hän kuuluu tekevän kädenkäänteessä loistavia
kauppoja, sanoo isä... sinä menetät sentään paljon, ellet hiukan ota
osaa kylpylaitoksen elämään... Peter Döhlmann on tietenkin myös siellä;
tähän aikaan hän ei ole milloinkaan kaupungissa, hänen liikkeensä käy
itsestään... hassua! No... samoin Justus-setä tulee varmasti käymään
siellä sunnuntaisin, tutkimassa ruletti-peliä... Ja sittenhän siellä
ovat Möllendorpfit ja Kistenmakerit täysilukuisina, ellen erehdy, ja
Hagenströmit.»
»Haa! — Luonnollisesti! Missä ei Sarah Semlinger olisi...!»
»Hänen nimensä on Laura, rakas lapseni, olkaamme oikeudenmukaisia!»
»Ja Julchen on tietenkin myös mukana... Julchenin täytyy tänä kesänä
mennä kihloihin August Möllendorpfin kanssa, ja Julchen tekee sen myös!
Tiedätkö, Tom, se on mieltäkuohuttavaa! Sellainen nousukasperhe...»
»Niin, herra paratkoon... Strunck & Hagenströmin täytyy päästä
eteenpäin. Se on pääasia...»
»Tietenkin, ja tiedetään myös millä tavalla se tapahtuu... Kyynärpäillä
tuuppien... mitäs turhista sievistelystä ja kohteliaisuudesta!...
Isoisän oli tapana sanoa Heinrich Hagenströmistä: Sille poikii
sonnikin...»
»Niinpä kyllä, olkoot niin. Voitto on tärkeä asia. Ja mitä tuohon
kihlaukseen tulee, on se aivan moitteeton kauppa. Julchen saa
Möllendorpfin nimen ja August hyvän aseman...»
»Oh... sinä vain kiusaat minua. Tom, siinä kaikki. Minä halveksin noita
ihmisiä...»
Tom alkoi nauraa. »Äläpäs sinä... heidän kanssaan täytyy koettaa tulla
toimeen, kuulepas. Isä sanoi äskettäin: he kiipeävät korkealle...
jotavastoin esimerkiksi Möllendorpfit... Eikä Hagenströmien kyvykkyyttä
voi kieltää. Hermann on jo hyvin tärkeänä tekijänä liikkeessä, ja
Moritz on heikosta rinnastaan huolimatta lopettanut loistavasti
koulunkäyntinsä. Hän kuuluu olevan erittäin terävä ja lukee
lakitiedettä.»
»Hyvä on... mutta minä iloitsen sydämestäni siitä, Tom, että on sentään
sellaisiakin perheitä, joiden ei tarvitse notkistaa niskaansa heidän
edessään... esimerkiksi Buddenbrookit...»
»Älkäämme nyt ruvetko kerskailemaan,» sanoi Tom. — »Joka perheellä on
heikot kohtansa», jatkoi hän hiljemmin katsoen pitkin hevosien leveätä
selkää. »Tiedämmekö esimerkiksi millä kannalla Justus-sedän asiat ovat?
Isä pudistaa aina päätään puhuessaan hänestä, ja isoisä Krögerin on
täytynyt luullakseni auttaa häntä pari kertaa aimo summilla... Eivätkä
serkkujenkaan asiat ole aivan oikealla kannalla. Jürgen, joka tahtoo
lukea, ei vaan saa suoritetuksi päästötutkintoaan... Ja Jakobiin,
joka on Hampurissa Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa, ei kuulu oltavan
ollenkaan tyytyväisiä. Hänen rahansa eivät riitä milloinkaan, vaikka
hänellä on hyvät tulot; ja sen, minkä Justus setä epää, lähettää
Rosalie täti salaa... Ei, älkäämme viskatko kivellä. Mutta jos painat
vaa'an Hagenströmien puolelle, pitäisi sinun ottaa Grünlich!»
»Istummeko me näissä vaunuissa puhuaksemme siitä? Niin, niin! Ehkäpä
minun pitäisi tehdä se! Mutta minä en tahdo ajatella sitä nyt. Tahdon
unohtaa koko asian, sillä hyvä. Nyt ajamme Schwarzkopfeille. En muista
nähneeni heitä ennen... Kai he ovat miellyttäviä ihmisiä?»
»Oh! Diederich Schwarzkopf on oikein mukavoo miestä... ei hän aina
puhu näin, vasta juotuaan viisi lasia grogia. Kerran, kun hän kävi
konttorissa, menimme yhdessä laivuriyhdistykseen... Hän joi kuin
ratti. Hänen isänsä on syntynyt norjalais-aluksella ja ollut myöhemmin
kapteenina samalla linjalla. Diederich on saanut hyvän sivistyksen,
luotsipäällikön toimi on vastuunalainen ja jokseenkin hyvin palkattukin
toimi. Hän on vanha merikarhu... mutta aina kohtelias naisille. Saatpa
nähdä, että hän alkaa hakkailla sinua...»
»Hah-haa! — Entä rouva?»
»Hänen rouvaansa en tunne itse. Eiköpä hän liene miellyttävä. Heillä
on muuten poika, joka minun kouluaikoinani oli viimeisen edellisellä
tai viimeisellä luokalla ja joka nyt luultavasti lueskelee... Katsohan,
tuossa on meri! Neljännestunti vielä...»
He ajoivat kappaleen matkaa nuorten pyökkien reunustamaa tietä, aivan
meren rantaa, meren, joka päilyi auringossa tyynenä ja sinisenä.
Pyöreä keltainen majakka sukelsi näkyviin, hetken aikaa näkyi lahti
aallonmurtajineen, kaupungin punaiset katot ja pieni satama purjeineen
ja köysistöineen. Sitten ajoivat he ensimmäisten talojen välitse,
sivuuttivat kirkon ja vierivät satamakatua joenrantaa pitkin kauniin
pienen talon eteen, jonka parveke oli aivan viiniköynnöksien peittämä.
Luotsipäällikkö Schwarzkopf seisoi ovensa edustalla ja otti vaunujen
lähestyessä laivurilakkinsa päästään. Hän oli tanakka, lyhytvartinen
mies, jolla oli punaiset kasvot, vedensiniset silmät ja raudanharmaa,
piikkinen parta, joka ulottui viuhkanmuotoisena toisesta korvasta
toiseen. Hänen alaspäin vetäytynyt suunsa, jossa riippui puinen
piippu, ja ajeltu, ja punainen, kaareva ylähuulensa tekivät arvokkaan
ja luotettavan vaikutuksen. Avonaisen, kultareunuksisen takin alta
hohtivat valkoiset pikeeliivit. Hän seisoi siinä hajasäärin hiukan
vatsa pystyssä.
»On suuri kunnia minulle, mamsseli, että haluatte asua jonkun aikaa
talossani...» Hän nosti Tonyn hellävaroen maahan. »Nöyrin palvelijanne,
herra Buddenbrook! Kuinka voi herra isänne? Entä rouva konsulitar?...
Ilahduttaa minua!... No, astukaahan peremmälle, hyvä herrasväki!
Vaimoni on tainnut valmistaa pienen väliaterian. — Menkää te
Peddersenin majataloon», sanoi hän ajajalle, joka oli kantanut sisään
matka-arkun; »sinne voi hyvin jättää hevoset... Kai te jäätte meille
yöksi, herra Buddenbrook? Miksikä ei! Hevosten täytyy kuitenkin saada
huoahtaa, ettekä te ehtisi kaupunkiin ennen pimeän tuloa...»
»Tiedättekö, täällä on ainakin yhtä hyvä asua kuin kylpylaitoksella»,
sanoi Tony neljännestunnin kuluttua, kun istuttiin parvekkeella
kahvipöydän ääressä. »Merilevän haju tuntuu tänne asti. Olen hirveän
iloinen, että jälleen saan olla Travemündessä!»
Parvekkeen köynnösten ympäröimäin pilarien välitse näkyi leveä,
auringonpaisteessa kimaltava joki veneineen ja laitureineen, ja
kauempana Mecklenburgin ulkonevan niemekkeen »Priwalin» päässä oleva
lauttakoju. Suuret, maljanmuotoiset kahvikupit olivat tavattoman
kömpelöt siroihin vanhoihin porsliinikuppeihin verrattuina, jotka
heillä oli kotona, mutta pöytä, jossa Tonyn kohdalla oli kimppu
niittykukkia, oli kutsuvan näköinen ja matka oli antanut ruokahalua.
»Mamsselin tulee pitää huoli siitä, että lihoo täällä», sanoi talon
rouva. »Hän on hiukan rasittuneen näköinen; sen tekee kaupunki-ilma ja
monet huvitukset..»
Rouva Schwarzkopf, kirkkoherran tytär Schlutupista, näytti olevan noin
50:n vaiheilla, oli päätä pienempi Tonya ja jokseenkin hieveröinen.
Hänen musta, sileä ja siististi kammattu tukkansa oli suurisilmäisen
hiusverkon sisällä. Hänen yllään oli tummanruskea puku, johon kuului
valkoinen pitsikaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän oli siisti,
hiljainen ja ystävällinen. Hän suositteli innokkaasti omaa tekemäänsä
korinttileipää, joka oli asetettu veneenmuotoiseen leipäkoriin. Korin
ympärillä olivat piirissä kerma-, sokeri-, ja hunaja-astia. Leipäkorin
reunassa oli helmikoristeinen reunus, jonka oli valmistanut pikku Meta,
kahdeksanvuotias, kiltti pikku tyttö, joka istui äitinsä vieressä
ruudukkaaseen leninkiin puettuna, pellavanvärinen, jäykkä palmikontynkä
niskassa.
Rouva Schwarzkopf pyyteli anteeksi Tonyn huoneen yksinkertaisuutta,
jossa Tony jo oli ehtinyt hiukan purkaa tavaroitaan...
»Mitä turhia!» sanoi Tony. »Täältä on näköala merelle, ja se on
pääasia.» Ja samassa pisti hän neljännen korinttileipäviipaleen
kuppiinsa. Tom puhui ukon kanssa »Wullenweveristä», joka paraikaa oli
korjauksen alaisena kaupungissa...
Äkkiä tuli noin 20-vuotias nuorukainen kirja kädessä parvekkeelle,
riisui hattunsa ja kumarsi hiukan kömpelösti ja punastuen vieraille.
»No, poikaseni», sanoi luotsipäällikkö, »myöhäänhän sinä tulet...»
Sitten hän esitti: »Poikani —», hän lausui etunimen, josta Tony ei
saanut selvää. »Lueksii lääketiedettä... on viettämässä lomaansa meidän
luonamme...»
»Hauska tutustua», sanoi Tony, kuten hänelle oli opetettu. Tom nousi ja
ojensi ylioppilaalle kätensä. Nuori Schwarzkopf kumarsi vielä kerran,
laski kirjan pois kädestään ja istuutui pöytään uudestaan punastuen.
Hän oli keskimittainen, jokseenkin hoikka ja aivan vaalea. Orastavia
viiksenhaiveniaan, jotka olivat yhtä vaaleat kuin lyhyeksi leikattu
tukka, huomasi tuskin ollenkaan; hänellä oli myös hyvin valkoinen
iho, joka oli kuin hienointa porsliinia ja joka pienimmästäkin syystä
lehahti punaiseksi. Hänen silmänsä olivat hiukan tummemman siniset
kuin isän ja niissä oli sama, ei erittäin vilkas, mutta hyväntahtoisen
tutkiva ilme; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja varsin
miellyttävät. Hänen alkaessaan syödä paljastuivat harvinaisen
kaunismuotoiset, tasaiset hampaat, jotka välkkyivät kuin kiilloitettu
norsunluu. Hän oli puettu harmaaseen, kiinninapitettuun nuttuun, jossa
oli läpät taskujen päällä ja kurenauha selässä.
»Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään», hän sanoi. Hänen äänensä
oli hiukan epäselvä ja nariseva. »Olin lukemassa rannalla enkä
huomannut katsoa ajoissa kelloa». Tämän jälkeen hän alkoi syödä ääneti,
luoden vain silloin tällöin Toiniin ja Tonyyn tarkastavan katseen alta
kulmain.
Vähän ajan kuluttua talon emännän jälleen pakottaessa Tonya ottamaan
lisää hän sanoi:
»Tuohon hunajaan voitte luottaa, neiti Buddenbrook... Se on puhtainta
luonnontuotetta... Kun sitä syö, niin tietää mitä nielee... Teidän
täytyy syödä vahvasti, uskokaa pois! Tämä meri-ilma kuluttaa...
kiihoittaa aineenvaihtoa. Ellette syö riittävästi, niin laihdutte...»
Hänellä oli luonnollinen, hauska tapa puhuessaan kumartua eteenpäin ja
katsoa usein toista henkilöä kuin mille puhui.
Hänen äitinsä kuunteli häntä hellä ilme kasvoissa ja tutki sitten Tonyn
kasvoista, minkä vaikutuksen pojan sanat olivat tehneet. Mutta ukko
Schwarzkopf sanoi:
»Äläpäs nyt mahtaile aineenvaihtoinesi, herra tohtori... Se saa meidän
puolestamme olla rauhassa», jolloin nuorukainen nauroi ja katsoi
jälleen punastuen Tonyn lautaselle.
Pari kertaa mainitsi luotsipäällikkö poikansa nimen, mutta Tony ei
vaan päässyt perille siitä. Se oli jotain sen tapaista kuin »Moor»
tai »Mord»... oli mahdotonta saada selvää ukko vanhuksen leveästä
ääntämisestä.
Kun ateria oli lopetettu ja Diederich Schwarzkopf, joka seisoi
takki levällään tyytyväisen näköisenä aurinkoon tirkistellen, oli
sytyttänyt lyhyen puisen piippunsa ja hänen poikansa tehnyt samoin,
Tomin turvautuessa jälleen savukkeihinsa, joutuivat nuoret vilkkaaseen
keskusteluun koulumuistoista, joihin Tonykin otti iloisesti osaa.
Kerrattiin herra Stengelin puheita... »Sinun piti tehdä viiva, mutta
mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» Vahinko, ettei Christian ollut
läsnä, hän osasi matkia vielä etevämmin...
Kerran sanoi Tom sisarelleen, osoittaen tämän edessä olevia kukkia:
»Herra Grünlich sanoisi: Nuo ovat niin koristeellisia!»
Tony töykkäsi häntä kylkeen punaisena vihasta luoden aran katseen
vastapäätä istuvaan nuoreen Schwarzkopfiin.
Kahvinjuontia oli tänään kestänyt harvinaisen kauan, ja istuttiin yhä
yhdessä. Kello oli jo puoli seitsemän ja »Priwal» alkoi painua hämärän
peittoon luotsipäällikön viimein noustessa paikaltaan.
»Herrasväki saa suoda anteeksi», sanoi hän. »Minulla on vielä tekemistä
luotsituvassa... Syömme kahdeksalta, jos vieraamme suvaitsevat... Tai
kenties vähän myöhemmin tänään, vai kuinka. Meta?... Äläkä sinä —» nyt
hän jälleen mainitsi poikansa nimen — »jää tänne koko yöksi... mars
ulos taas tutkimaan luitasi... Mamsseli Buddenbrook kai haluaa purkaa
tavaroitaan... Taikka herrasväki voi mennä kävelemään meren rannalle...
Älä sinä häiritse!»
»Diederich, älä sinä aina, miksi hän ei saa jäädä meidän luoksemme
istumaan», sanoi rouva Schwarzkopf hiljaa ja moittien. »Ja jos
herrasväki menee kävelemään, miksi hän ei saa mennä mukaan? Onhan
hänellä loma, Diederich!... Miksi hän ei saisi nauttia vieraittenne
seurasta?»