Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät
edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa
töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan
syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle.
Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille;
mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa
ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En
voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä
tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä
en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»
Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei
noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen —
oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa...
Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt
ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun
Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea
siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja
herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra
Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.
Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta
ruokasaliin... Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt
hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli
valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin
olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut
ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan
huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen
edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla
itkemättä.
Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin
olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui
herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän.
»Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».
Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä,
työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla
päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa:
»Mitä — te — ajattelette?»
Siitä huolimatta oli hänellä itku kurkussa.
Herra Grünlich oli liian liikutettu huomatakseen vastaväitettä.
»Saatoinko odottaa enää... Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän
pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon
kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään
enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin...
Syöksyin vaunuihin... Riensin tänne... Tilasin pari huonetta Stadt
Hamburgista... ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne
viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin
mitä voin sanoin selittää!»
Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä.
Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi
ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:
»Te erehdytte. — Te erehdytte...»
Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen,
istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen
kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla,
jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:
»Neiti Antonie... Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti...
Muistattehan tuon iltapäivän?... jolloin näin teidät ensi kerran
perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne... on
nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin...» Hän
oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä
lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni
teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra
isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava...
niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne... olla varma tunteistanne!»
Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja
katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin.
Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät
ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.
Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan
syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen
silmät.
»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi
vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua
varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.
»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?»
kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette
rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö... mutta vannon, takaan
kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä
minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa
arvollenne sopivaa elämää...»
Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät
kyynelissä:
»Ei... ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä,
hyvä Jumala?!...»
Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin,
levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja
lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:
»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni
tällä lailla?»
»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui
liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua
tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli
luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri
kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä
selvä...
»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi,
»mutta en voi ottaa sitä vastaan... Niin, ja nyt minun täytyy... jättää
teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»
Mutta herra Grünlich seisoi hänen tiellään.
»Hylkäätte siis minut?» kysyi hän soinnuttomasti...
»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä
kyllä...»
Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta
taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja
huusi peloittavalla äänellä:
»Antonie —!»
Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen
vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja
vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja
käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän
ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen
ulos alkavaan hämärään.
Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän
oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui
uudelleen hänen tielleen.
»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten
hän vaipui... vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen
molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn
kättä vasten.
»Tony...» toisti hän jälleen, »näettekö... tähän te olette saattanut
minut... Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?... Kuulkaa minua...
Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos... joka on
kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois
hänen rakkautensa! Tässä olen... hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä
—?»
»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä
olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä
Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka
oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa
tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista?
Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään
maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen...
Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän
kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan.
Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen
kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä,
että...
»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en
inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!... Mutta
nouskaa nyt ylös... olkaa hyvä...»
»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä
kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:
»En — en...»
»Tuo sana kuuluu joltakin!» huudahti herra Grünlich hypähtäen pystyyn.
Mutta heti kun hän huomasi Tonyn säikähtyneen liikkeen, laskeutui hän
vielä kerran polvilleen ja sanoi huolestuneen viihdyttävästi:
»Hyvä, hyvä... älkää puhuko enää, Antonie! Se riittää täksi kertaa,
pyydän... Puhumme toiste lisää... Toiste... Toiste... Hyvästi tällä
kertaa... Minä palaan... Näkemiin —!»
Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa,
suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.
Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi
eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta,
märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.