KOLMAS LUKU.

Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät

edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa

töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan

syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle.

Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille;

mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa

ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En

voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä

tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä

en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»

Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei

noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen —

oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa...

Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt

ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun

Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea

siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja

herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra

Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.

Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta

ruokasaliin... Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt

hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli

valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin

olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut

ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan

huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen

edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla

itkemättä.

Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin

olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui

herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän.

»Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».

Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä,

työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla

päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa:

»Mitä — te — ajattelette?»

Siitä huolimatta oli hänellä itku kurkussa.

Herra Grünlich oli liian liikutettu huomatakseen vastaväitettä.

»Saatoinko odottaa enää... Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän

pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon

kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään

enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin...

Syöksyin vaunuihin... Riensin tänne... Tilasin pari huonetta Stadt

Hamburgista... ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne

viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin

mitä voin sanoin selittää!»

Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä.

Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi

ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:

»Te erehdytte. — Te erehdytte...»

Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen,

istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen

kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla,

jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:

»Neiti Antonie... Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti...

Muistattehan tuon iltapäivän?... jolloin näin teidät ensi kerran

perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne... on

nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin...» Hän

oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä

lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni

teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra

isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava...

niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne... olla varma tunteistanne!»

Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja

katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin.

Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät

ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.

Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan

syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen

silmät.

»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi

vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua

varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.

»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?»

kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette

rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö... mutta vannon, takaan

kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä

minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa

arvollenne sopivaa elämää...»

Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät

kyynelissä:

»Ei... ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä,

hyvä Jumala?!...»

Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin,

levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja

lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:

»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni

tällä lailla?»

»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui

liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua

tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli

luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri

kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä

selvä...

»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi,

»mutta en voi ottaa sitä vastaan... Niin, ja nyt minun täytyy... jättää

teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»

Mutta herra Grünlich seisoi hänen tiellään.

»Hylkäätte siis minut?» kysyi hän soinnuttomasti...

»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä

kyllä...»

Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta

taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja

huusi peloittavalla äänellä:

»Antonie —!»

Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen

vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja

vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja

käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän

ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen

ulos alkavaan hämärään.

Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän

oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui

uudelleen hänen tielleen.

»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten

hän vaipui... vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen

molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn

kättä vasten.

»Tony...» toisti hän jälleen, »näettekö... tähän te olette saattanut

minut... Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?... Kuulkaa minua...

Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos... joka on

kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois

hänen rakkautensa! Tässä olen... hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä

—?»

»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä

olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä

Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka

oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa

tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista?

Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään

maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen...

Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän

kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan.

Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen

kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä,

että...

»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en

inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!... Mutta

nouskaa nyt ylös... olkaa hyvä...»

»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä

kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:

»En — en...»

»Tuo sana kuuluu joltakin!» huudahti herra Grünlich hypähtäen pystyyn.

Mutta heti kun hän huomasi Tonyn säikähtyneen liikkeen, laskeutui hän

vielä kerran polvilleen ja sanoi huolestuneen viihdyttävästi:

»Hyvä, hyvä... älkää puhuko enää, Antonie! Se riittää täksi kertaa,

pyydän... Puhumme toiste lisää... Toiste... Toiste... Hyvästi tällä

kertaa... Minä palaan... Näkemiin —!»

Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa,

suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.

Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi

eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta,

märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.

Buddenbrookit 1: Erään suvun rappeutumistarina · 第 26 / 82 题