»Kuinka olenkaan pahoillani, etten tavannut teitä, neitiseni!» lausui
herra Grünlich pari päivää myöhemmin Tonyn sattuessa häntä vastaan
Breiten- ja Mengstrassen kulmauksessa kävelyltä palatessaan. »Minulla
oli kunnia käydä tervehtimässä rouva äitiänne ja kaipasin teitä
kovasti... Mutta nyt iloitsen sitä enemmän, kun saan kuitenkin tavata
teidät!»
Neiti Buddenbrook oli pysähtynyt herra Grünlichin alkaessa puhua,
mutta hänen silmänsä, jotka olivat sulkeutuneet puoliksi ja jotka nyt
äkkiä tummenivat, eivät kohonneet herra Grünlichin rintaa korkeammalle,
ja hänen suunsa ympärillä liikkui tuo pilkallinen ja auttamattoman
armoton hymy, jolla nuori tyttö hylkää miehen... Hänen huulensa
liikkuivat — mitä hän saattoi vastata! Haa! Hänen täytyi löytää sana,
joka karkoittaisi ja nujertaisi tuon Bendix Grünlichin ainiaaksi...
mutta sen sanan tuli olla sukkela, sattuva, paikalleen osuva,
sellainen, että se samalla haavoittaisi ja herättäisi kunnioitusta..
»Minä en voi puolestani sanoa samaa!» hän vastasi katse yhä herra
Grünlichin rintaan tähdättynä. Ja ammuttuaan tuon myrkyllisen nuolen
jätti hän miehen siihen, nahkasi niskojaan ja lähti punaisena,
ylpeillen sanavalmiudestaan kotia kohti, jossa sai kuulla, että herra
Grünlich oli pyydetty seuraavana sunnuntaina vasikkapaistiaterialle...
Ja vieras tuli puettuna kellomaiseen, laajalaskoksiseen lievetakkiin,
joka ei ollut aivan viimeisen kuosin mukainen, mutta hienoa lajia,
ja joka antoi hänelle vakavuuden ja varmuuden leiman — muutoin
oli hän yhtä rusottava ja hymyilevä kuin ennen, harva tukka oli
huolellisella jakauksella ja poskiparta käherretty pöyheäksi. Hän söi
simpukkamuhennosta. Juliennen keittoa, paistettua kalaa, vasikanlihaa
kermaperunoiden ja kukkakaalin kera, marasquino-vanukasta ja
pumpernikkeleitä Roquefort-juuston kera, keksien joka ruokalajista
ylistävän sanan, jonka hän osasi esittää huolitellusti. Hän nosti
esimerkiksi ilmaan jälkiruokalusikan, katsoi seinän veistokuva-kuviota
ja lausui ääneen itsekseen: »Jumala armahtakoon minua, olen syönyt jo
ison annoksen tätä vanukasta, mutta se on niin hyvin onnistunutta,
etten voi olla pyytämättä emännältä vielä pientä palasta!» Jonka
jälkeen hän iski veitikkamaisesti silmää konsulittarelle. Hän
puhui konsulin kanssa liikeasioista ja politiikasta, ilmaisten
vakavia ja harkittuja mielipiteitä, jutteli konsulittaren kanssa
teatterista, seuraelämästä ja puvuista. Ja Tomille, Christianille,
Klothilde-paralle, jopa mamsseli Jungmannillekin hän puheli
rakastettavasti... Tony pysytteli ääneti, eikä vieras puolestaan tehnyt
minkäänlaista lähesty uusyritystä, vaan katsoi tyttöä vain silloin
tällöin pää kallellaan, silmissä samalla murheellinen ja kehoittava
ilme.
Kun herra Grünlich sitten lausui jäähyväiset, oli hänen aikaisemman
vierailunsa tekemä vaikutus vahvistunut: »Mallikelpoinen mies»,
sanoi konsulitar. »Kristillismielinen ja kunnioitettava ihminen»,
sanoi konsuli. Christian osasi tällä kertaa matkia hänen liikkeitään
ja puhettaan vieläkin elävämmin, ja Tony toivotti hyvää yötä otsa
kurtussa, sillä hän aavisti hämärästi, ettei hän ollut vielä päässyt
tuosta herrasta, joka niin tavattoman nopeasti oli valloittanut hänen
vanhempainsa sydämet.
Palatessaan iltapäivällä erään tyttötuttavansa luota hän tapasikin
herra Grünlichin maisemahuoneessa, jossa tämä luki konsulittarelle
Walter Scottin »Wawerleytä» — sujuvalla englanninkielellä, sillä
vilkkaat liikeasiat olivat hänen kertomansa mukaan johtaneet hänet
myöskin Englantiin. Tony kävi istumaan syrjittäni heihin ja otti
toisen kirjan, jolloin herra Grünlich kysyi pehmein äänin: »Tämä, mitä
minä luen, ei kai miellytä teitä, neitiseni?» Ja Tony vastasi päätään
keikauttamalla purevasti: »Ei vähääkään!»
Mutta toinen ei antanut sen häiritä, vaan alkoi kertoa liian varhain
manalle menneistä vanhemmistaan, varsinkin isästään, joka oli
ollut pappi, pastori, erittäin kristillinen ja kuitenkin samalla
maailmaatunteva mies... Vieras matkusti kuitenkin takaisin Hampuriin,
eikä Tony ollut saapuvilla hänen jäähyväisvierailullaan. »Ida!» sanoi
Tony mamseli Jungmannille, joka oli hänen uskottunsa. »Nyt siitä
ihmisestä on päästy!» Mutta Ida Jungmann vastasi: »Lapsukainen, se ei
ole vielä varma...»
Kahdeksan päivää tämän jälkeen tapahtui pöydässä seuraava kohtaus...
Tony tuli kello yhdeksän alas huoneestaan ja oli suuresti ihmeissään
tavatessaan vielä isänsä konsulittaren vieressä kahvipöydässä.
Taivutettuaan otsansa suudeltavaksi, istuutui hän paikalleen
reippaasti, nälkäisenä ja unesta punoittavin silmin, otti eteensä
sokeria ja voita sekä vihreätä maustejuustoa.
»Kuinka hauskaa, isä, että kerran näen sinutkin täällä!» sanoi hän
tarttuen ruokaliinallaan kuumaan munaan ja aukaisten sen lusikalla.
»Minä jäin tänään odottamaan unikekoamme», sanoi konsuli, joka
poltti sikaria,, läpsäytellen odottavan näköisenä kokoonkäärityllä
sanomalehdellä pöytää. Konsulitar lopetti hitaasti ja siroin liikkein
aamiaisensa ja nojautui sitten sohvan selkämykseen.
»Thilda puuhaa jo keittiössä», jatkoi konsuli merkitsevästi, »ja minä
olisin myöskin työssäni, ellei äidilläsi ja minulla olisi tärkeätä
puhumista kanssasi.»
Tony, jolla oli suu täynnä ruokaa, katsoi isäänsä ja sen jälkeen
äitiinsä uteliaasti ja pelästyneenä.
»Syö vain ensin, lapseni», sanoi konsulitar, ja kun Tony siitä
huolimatta laski veitsensä kädestään huudahtaen: »Sano vain heti
kaikki, isä», toisti konsuli, joka koko ajan leikki sanomalehdellä:
»Syöhän nyt ensin.»
Juodessaan kahviansa ääneti ja vastahakoisesti ja syödessään munaa,
vihreää juustoa ja leipää alkoi Tony aavistaa, mistä oli kysymys. Aamun
raikkaus katosi hänen kasvoiltaan, hän kävi kalpeaksi, kiitti hunajasta
ja ilmoitti sen jälkeen syöneensä kyllikseen...
»Rakas lapseni», lausui konsuli oltuaan vielä hetkisen vaiti, »asia,
josta halusimme puhua kanssasi, on esitetty tässä kirjeessä.» Ja nyt
hän läpsäytteli pöytää sanomalehden sijasta suurella sinertävällä
kirjekuorella. »Siis: Herra Bendix Grünlich, jonka me kaikki olemme
oppineet tuntemaan kunnolliseksi ja erittäin rakastettavaksi
mieheksi, kirjoittaa minulle, että hän ollessaan täällä on kiintynyt
syvästi tyttäreenne ja pyytää nyt hänen kättään asiaankuuluvassa
järjestyksessä. Mitä ajattelee lapsemme tästä?»
Tony istui pää alas painuneena ja hänen oikea kätensä kieritteli
hitaasti ruokaliinarengasta. Mutta äkkiä hän nosti silmänsä, silmät,
jotka olivat tummat ja täynnä kyyneleitä. Ja hän sanoi ahdistuneesti.
»Mitä se ihminen tahtoo minusta? Mitä minä olen hänelle tehnyt?» —
Minkä jälkeen hän purskahti itkuun.
»Rakas Tony», virkkoi konsulitar lempeästi, »miksi sinä kiihdyt?
Uskothan, että vanhempasi tarkoittavat ainoastaan sinun parastasi ja
ettemme me voi kehoittaa sinua hyIkäämään asemaa, joka sinulle nyt
tarjoutuu. Katsohan, minä ymmärrän, ettet sinä vielä tunne kyllin syviä
tunteita herra Grünlichiä kohtaan, mutta ne heräävät vähitellen,
voit olla siitä varma... Noin nuori tyttö ei koskaan tiedä, mitä hän
oikein tahtoo... Pää on yhtä sekava kuin sydän.. Tulee antaa sydämelle
aikaa ja pitää pää avoinna kokeneiden ihmisten kehoituksille, jotka
huolehtivat järkevästi puolestamme...»
»Minä en tiedä mitään hänestä» — äännähti Tony painaen silmilleen
pienen valkoisen batistiruokaliinan, jossa oli munatahroja. »Tiedän
ainoastaan, että hänellä on kullankeltainen poskiparta ja että hänen
liikkeensä toimii vilkkaasti...» Hänen ylähuulensa, joka värisi
itkiessä, teki sanomattoman liikuttavan vaikutuksen.
Konsuli veti äkillisen hellyyden puuskassa tuolinsa hänen lähelleen ja
silitti hymyillen hänen hiuksiaan.
»Pikku Tony», sanoi hän, »mitäpä sinä tietäisikään! Sinä olet lapsi,
näetkös, etkä tulisi tietämään hänestä enempää, vaikka hän olisi ollut
täällä viisikymmentäkaksi, eikä neljä viikkoa... Sinä olet pikku tyttö,
joka ei vielä ymmärrä maailmaa ja jonka täytyy turvautua toisten
ihmisten silmiin, sinun parastasi tarkoittavien...»
»Minä en ymmärrä... minä en ymmärrä...» nyyhkytti Tony avuttomasti,
kyyristellen kuin kissa sivelevän käden alla. »Hän ilmestyy tänne...
sanoo jokaiselle jotakin mairittelevaa... matkustaa jälleen pois... ja
kirjoittaa, että hän... minä en ymmärrä... miten hän on voinut... mitä
minä olen hänelle tehnyt?!...»
Konsulia nauratti jälleen. »Tuon sinä olet jo sanonut kerran, Tony, ja
se osoittaa lapsellista neuvottomuuttasi. Minun tyttöni ei saa luulla,
että minä tahdon kiusata ja pakottaa häntä... Asiaa voidaan ja tulee
tarkasti punnita, sillä se on vakava asia. Saman minä olen kirjoittava
myös aluksi herra Grünlichille antamatta kieltävää tai myöntävää
vastausta... Onhan sitä niin monenlaista ajattelemista... Kas niin...
tapaammeko pian? Hyvä! Nyt lähtee isä työhönsä... _Adieu_, Bethsy...»
»Näkemiin, rakas Jean.»
»Sinun pitäisi syödä vielä vähän hunajaa, Tony», sanoi konsulitar
jäätyään kahdenkesken tyttärensä kanssa, joka istui liikkumatta
paikallaan, allapäin. »Täytyy syödä tarpeeksi...»
Tonyn kyyneleet lakkasivat vähitellen juoksemasta. Hänen päätään
polttivat monenlaiset ajatukset... Hyvä Jumala tätä kaikkea! Olihan
hän tiennyt, että hänestä kerran oli tuleva jonkun kauppiaan rouva,
että hän oli joutuva hyviin, edullisiin naimisiin, asemaan, joka
vastasi perheen ja liikkeen kunniaa... Mutta nyt tapahtui ensi kerran,
että joku tahtoi todella ja vakavissaan naida hänet! Miten siihen
oli suhtauduttava? Hän, Tony Buddenbrook, ymmärsi nyt äkkiä, että
nuo hirveän vakavat sanat, joista hän tähän asti oli vain lukenut
kirjoissa, sellaiset kuin »antaa kätensä», »myöntävä vastaus»...
»elämän ajaksi» olivat tulleet lähelle häntä... Hyvä Jumala! Mikä ihka
uusi asema yht'äkkiä!
»Entä sinä, äiti?» kysyi hän. »Sinäkin siis kehoitat minua antamaan...
myöntävän vastauksen?» Hän viivähti hiukan ennenkuin sanoi »myöntävän
vastauksen», koska se tuntui hänestä liian juhlalliselta ja nololta;
mutta sitten lausui hän sen ensi kerran elämässään arvokkaasti. Hän
alkoi hiukan hävetä ensi hätäännystään. Hänestä ei ollut vähemmän
järjetöntä nyt kuin viisi minuuttia sitten mennä naimisiin herra
Grünlichin kanssa, mutta hänen asemansa tärkeys alkoi täyttää hänen
ajatuksensa mielihyvällä.
Konsulitar sanoi:
»Kehoitanko, lapseni? Onko isäsi kehoittanut? Hän ei ole käskenyt
hylkäämään tarjousta, siinä kaikki. Ja olisi anteeksiantamatonta hänen
samoin kuin minun puoleltani tehdä niin. Liitto, joka on tarjolla,
on täydelleen sitä, mitä tarkoitetaan sanalla 'hyvä naimakauppa',
rakas Tony... Saisit elää Hampurissa erinomaisissa oloissa, hyvissä
varoissa...»
Tony istui hievahtamatta. Hänen silmissään väikkyi äkkiä silkkisiä
oviverhoja, sellaisia, joita hän oli nähnyt isovanhempien salongissa...
Mahtaisikohan hän saada juoda suklaata aamulla madame Grünlichinä? Ei
sopinut kysyä sellaista.
»Kuten isäsi sanoi, saat sinä miettimisaikaa», jatkoi konsulitar.
»Mutta meidän on huomautettava sinulle, ettei näin onnellista
tilaisuutta satu joka päivä ja että tämä avioliitto on juuri sellainen,
jota velvollisuus ja syntyperäsi edellyttävät. Tämäkin minun täytyy
sanoa. Tie, joka tänään on auennut eteesi, on kuin sinulle luotu, sen
tiedät sinä itse...»
»Ehkä», sanoi Tony miettien. »Niin.» Hän tiesi velvollisuutensa
perhettä ja kauppahuonetta kohtaan ja hän oli ylpeä noista
velvollisuuksista. Hän, Antonie Buddenbrook, jonka edessä kantaja
Matthiesen nosti syvään kumartaen hattuaan ja joka liikkui kaupungilla
konsuli Buddenbrookin tyttärenä kuin pieni valtiatar, oli voimakkaasti
perheensä historian elähyttämä. Jo rostockilainen räätäli oli ollut
»hyvin hyvissä varoissa», ja hänen jälkeensä oli suvun elämä ollut
yhtämittaista nousua. Hänen täytyi omalla tavallaan edistää »Johann
Buddenbrook»-suvun ja kauppahuoneen kunniaa, ja hän saattoi tehdä
sen solmimalla rikkaan ja hienon avioliiton... Tom työskenteli
konttorissa saman tarkoituksen hyväksi... Niin, siinä suhteessa oli
tämä naimatarjous varmasti sopiva tilaisuus, mutta oliko juuri herra
Grünlich... Hän näki tämän edessään, näki hänen kullankeltaisen
poskipartansa, hänen rusottavat, hymyilevät kasvonsa, syylän nenän
juuressa, hänen lyhyet askeleensa; hän oli tuntevinaan käsissään
kosijan villaisen puvun ja kuulevinaan hänen äänensä...
»Tiesinhän minä», sanoi konsulitar, »että sinä pystyt pohtimaan asiaa
rauhallisesti... oletko kenties jo tehnyt päätöksesi?»
»Varjelkoon!» huusi Tony korostaen ensi tavua äkillisen
vastenmielisyyden vallassa. »Miten mieletöntä olisi mennä naimisiin
Grünlichin kanssa! Olen näykkinyt häntä alinomaa terävillä sanoilla...
En voi käsittää, miten hän sietää minua enää ollenkaan! Pitäisihän
hänellä olla jonkunverran ylpeyttä nahassaan...»
Näin sanoen hän alkoi tiputtaa hunajaa leipäviipaleelle.