Kello viiden jälkeen eräänä kesäkuun iltapäivänä istuivat Buddenbrookit
puutarhassa »porttaalin» edustalla kahvia juoden. Valkoiseksi
kalkitussa huvimajassa, jonka korkean seinäpeilin pintaan oli maalattu
lepattavia lintuja ja jonka taustassa näkyvät kaksoisovet eivät
oikeastaan olleet ovia ensinkään — kädensijatkin niissä olivat maalatut
— oli ilma niin kuuma ja ummehtunut, ettei siellä voinut istua; siksi
oli kannettu ulos visaisesta, syövytetystä puusta valmistetut keveät
huonekalut.
Siinä istuivat nyt konsuli, hänen puolisonsa, Tony, Tom ja Klothilde
puolipiirissä pyöreän katetun pöydän ympärillä, jolla välkkyi käytetty
kahvikalusto, Christianin päntätessä onnettoman näköisenä päähänsä
hiukan sivummalla Ciceron toista puhetta Catilinaa vastaan. Konsuli
poltteli sikaria ja lueskeli »Sanomiaan». Konsulitar oli antanut
silkkikutimensa vaipua helmaan ja katseli hymyilevin kasvoin pikku
Klaraa, joka haki Ida Jungmannin kanssa orvokkeja ruohikosta, mistä
niitä joskus löytyi. Tony istui pää käsien varassa syventyneenä
Hoffmannin »Serapionsbrüderiin», kun taas Tom kutkutti häntä varovasti
niskaan ruohonkorrella, mitä toinen ei ollut huomaavinaan, koska tiesi
sen viisaimmaksi. Ja Klothilde, joka istui siinä laihana vanhan ihmisen
kasvoineen kukikkaassa karttuunihameessaan, luki kertomusta, joka oli
nimeltään: »Sokea, kuuro, mykkä ja sittenkin onnellinen»; välillä hän
aina kaapi kokoon pöytäliinalle jääneitä leivoksenmurusia, nostaen
sitten koko kasan kädellään pöydältä ja pistäen sen varovasti suuhunsa.
Taivaalla oli näkynyt pari liikkumatonta pilveä, mutta nyt se alkoi
kauttaaltaan vaaleta. Kaupunkipuutarha säännöllisille teineen ja
kirjaville kukkapenkkeineen väikkyi siistinä iltapäiväauringossa.
Reseedoista, jotka ympäröivät kukkapenkkejä, levisi silloin tällöin
tuulen tuomana miellyttävä tuoksu.
»No, Tom», sanoi konsuli hyväntuulisesti ottaen sikarin suustaan. »Nyt
selviää Henkdom & Kumpp:n kanssa hierottu ruiskauppa, josta kerroin
sinulle.»
»Paljonko hän antaa?» kysyi Thomas innokkaasti jättäen Tonyn rauhaan.
»Kuusikymmentä taalaria tuhannella kilolta... ei ole hullumpaa, vai
mitä?»
»Erinomaisen edullista!» Tom tiesi, että se oli mainio kauppa.
»Tony, sinun ryhtisi ei ole _comme il faut_», huomautti konsulitar,
minkä jälkeen Tony, silmiään kirjasta nostamatta, siirsi toisen
kyynärpäänsä pöydältä.
»Ei se haittaa», sanoi Tom. »Istuipa hän miten hyvänsä, pysyy hän aina
Tony Buddenbrookina. Thilda ja hän ovat kieltämättä perheen kauneimmat.»
Klothilde oli aivan ällistynyt. »Herranen aika! Tom —?» hän äännähti,
ja oli käsittämätöntä, miten pitkiksi hän saattoi venyttää nuo pari
sanaa. Tony sieti vaieten kiusanteon, sillä Tom oli häntä etevämpi,
siinä ei auttanut mikään; kyllä hän kuitenkin löytäisi vastauksen ja
saisi naurajat puolelleen. Tom veti vaan henkeä pullistunein sieraimin
ja kohotti olkapäänsä ylemmäksi. Mutta kun konsulitar alkoi puhua
tanssiaisista, jotka konsuli Huneus aikoi pitää luonaan, ja mainitsi
jotakin kiiltonahkakengistä, siirsi Tony toisenkin kyynärpäänsä
pöydältä.
»Te puhutte niin kauheasti, etten minä voi lukea», sanoi Christian
surkeasti, »ja tämä on niin vaikeata! Minäkin tahtoisin olla
kauppias!»
»Sinun toivomuksesi vaihtuvat joka päivä», sanoi Tom. — Nyt tuli Anton
pihan yli; hän kantoi korttia teetarjottimella, ja jokainen katsoi
häneen odottavasti.
»Grünlich, asioitsija», luki konsuli. »Hampurilainen. Miellyttävä,
suosittu mies, papinpoika. Olen ollut asioissa hänen kanssaan. Nyt
on muuan asia... Sano herralle, Anton, että hän suvaitsisi vaivautua
tänne.»
Puutarhan läpi tuli hattu ja keppi samassa kädessä, jokseenkin
lyhyin askelin ja pää hiukan etukumarassa, keskimittainen, noin 32:n
vuoden ikäinen herra puettuna vihreänkeltaiseen, villaiseen pukuun
ja harmaisiin lankahansikkaisiin. Hänen kasvonsa olivat rusottavat
ja hymyilevät, hiukset aivan vaaleat ja harvanlaiset, mutta toisen
sieraimen vieressä oli ulkoneva syylä. Leuka ja ylähuuli olivat
sileiksi ajellut, mutta poskiparta pitkä, englantilaiseen tapaan; se
oli väriltään ilmeisesti kullankeltainen. — Jo pitkän matkan päässä
teki hän kunnioittavan liikkeen suurella, vaaleanharmaalla hatullaan...
Otettuaan viimeisen, hyvin pitkän askeleen, teki hän yläruumiillaan
puolikaaren, joka merkitsi yleistä kumarrusta ja astui toisten joukkoon.
»Kenties häiritsen saapuessani perhepiiriin», puhui hän hillityin
äänin. »Täällä luetaan parastaikaa hyviä kirjoja ja keskustellaan...
Pyydän anteeksi!»
»Olette tervetullut, hyvä herra Grünlich!» sanoi konsuli, joka
samoin kuin hänen molemmat poikansa oli noussut paikaltaan ja meni
nyt tervehtimään vierasta. »Olen iloinen saadessani tavata teidät
ulkopuolella konttorin, perheeni piirissä. Saanko esittää, Bethsy:
herra Grünlich, kunnon liikeystäväni... Tyttäreni Antonie...
Sukulaiseni Klothilde... Thomaksen tunnette jo... Tämä on toinen
poikani Christian, kimnasisti.»
Herra Grünlich oli toistanut kumartaen joka nimen.
»Kuten sanottu», jatkoi hän, »tarkoitukseni ei ole näytellä tunkeilijan
osaa... Olen liikeasioissa, ja ellette pahastu, pyytäisin herra
konsulia tekemään kanssani kierroksen puutarhassa...»
Konsulitar vastasi:
»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni
kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä
ja istukaa!»
»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen
istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti
hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa
ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki
sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli
johdatus. Entäs nyt?»
Konsulitar otti kannettavakseen seuranpidon vaivan.
»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja
laskien työnsä syliin.
»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen
uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla,
minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas... hä-ä-hm.
luvalla sanoen.»
Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen
hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?
»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich
puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen,
jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla
nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka
hetki muuttua ylenkatseeksi.
»Meillä on sukulaisia Hampurissa», virkkoi Tony jotakin sanoakseen.
»Duchampsit», selitti konsuli, »äitivainajani perhe.»
»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on
kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni,
henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä
vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen.
Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti
sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi
maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua
suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»
Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo
heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla... Mutta konsuli lausui
suosiollisesti:
»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä
parhaiten.»
Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin
hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi
kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.
»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän
sanoi.
Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti
poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»
Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia
kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta... »Todellakin», huomautti herra
Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen
tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin
tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa... säästyin täydellisesti
sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain
seurakunnissa... Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen
toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin,
»mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs
kukkien runsaus... oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja
yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset...»
Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia,
kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan
sanan.
»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän
hymyillen.
Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra
Grünlichiin:
»Hoffmannin Serapionsbrüderiä».
»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa
anteeksi... olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»
»Hänen nimensä on Christian.»
»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi
jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään
ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee
muuten perintönä nimi Johann... kuka voisi olla muistamatta silloin
heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos
sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti,
»on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi
pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra
Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen
puhujan teokset. _Quousque tandem, Catilina_... hä-ä-hm, niin, en
minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»
Konsuli sanoi:
»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että
nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla.
Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin
käytännöllisessä elämässä...»
»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi
herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä
sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta
luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa
kohtaa...»
Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni.
Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein,
nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin
tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean
kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:
»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän
sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää
vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon...! — Katsokaa!» keskeytti hän
jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien
suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!»
saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut
Jumalalle tai omalle sydämelleen.
Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko
tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun
hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.
»En tahdo häiritä kauemmin, en tosiaankaan, rouva konsulitar, tahdo
vaivata kauemmin! Olen tullut liikeasioissa... mutta kuka olisi voinut
vastustaa... Nyt kutsuu työ! Rohkenenko pyytää herra konsulia...»
»Pyydän saada lausua,» vakuutti konsulitar, »että teette minulle suuren
ilon, jos täälläolonne aikana haluatte käyttää hyväksenne meidän
kotiamme...»
Herra Grünlich seisoi hetken mykkänä kiitollisuudesta. »Kiitän kaikesta
sielustani, rouva konsulitar!» sanoi hän liikutetun näköisenä. »Mutta
minä en tahdo käyttää ystävällisyyttänne väärin. Olen tilannut
itselleni pari huonetta Stadt Hamburg-hotellista.»
»Pari huonetta», ajatteli konsulitar, ja juuri niin toivoikin herra
Grünlich hänen ajattelevan.
»Kuitenkin toivon», sanoi konsulitar lopuksi ojentaen vieraalle vielä
kerran sydämellisesti kätensä, »ettemme nyt tässä tapaa viimeistä
kertaa.»
Herra Grünlich suuteli konsulittaren kättä, odotti silmänräpäyksen,
että Antoniokin ojentaisi hänelle kätensä, mikä kuitenkin jäi
tekemättä, piirsi puolikaaren yläruumiillaan, astui pitkän askeleen
takaperin, kumarsi vielä kerran, heilautti sitten suurta harmaata
hattuaan, pani sen päähänsä nakaten samalla päätänsä taapäin ja lähti
konsulin kera pois...
»Miellyttävä mies!» sanoi konsuli uudelleen, palatessaan perheensä
seuraan ja istuutuessaan aikaisemmalle paikalleen.
»Minusta hän on olevinaan», uskalsi Tony huomauttaa ja teki sen
pontevasti.
»Tony! Hyvä Jumala, millaista arvostelua!» huudahti konsulitar
loukkaantuneena. »Niin kristillismielinen nuori mies!»
»Niin hyvinkasvatettu ja maailmaa nähnyt mies!» täydensi konsuli.
»Et tiedä, mitä sanot.» — Sattui usein, että vanhemmat näin
kohteliaisuudesta vaihtoivat kantaa, jolloin he olivat sitä
yksimielisemmät.
Christian veti ison nenänsä kurttuihin ja sanoi:
»Miten mahtavasti hän puhui!... 'Täällä keskustellaan'! Emme me
keskustelleet ollenkaan hänen tullessaan. 'Peltounikot ovat niin
koristeellisia!' Välistä hän laittautui sen näköiseksi kuin olisi
puhunut ääneen itsekseen. Häiritsen — pyydän anteeksi!... En ole
milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!...» Tätä puhuessaan hän matki
niin mainiosti Grünlichiä, että konsulinkin täytyi nauraa.
»Niin, hän tekeytyy ja on niin olevinaan!» alkoi Tony jälleen
arvostella. »Hän puhui kaiken aikaa itsestään! Hänen liikkeensä on
vilkas, hän rakastaa luontoa, hän pitää niistä ja niistä nimistä,
hänen nimensä on Bendix... Mitä se meitä liikuttaa... Hän sanoo vaan
kaiken kehuakseen itseään!» huusi Tony äkkiä vimmastuen. »Päästäkseen
suosioonne sanoi hän sinulle, äiti, ja sinulle, isä, _vain sellaista_,
mitä teistä on hauska kuulla!»
»Siinä ei ole mitään moitittavaa, Tony!» sanoi konsuli ankarasti. »Kun
on vieraana seurassa, tulee näyttää parhaat puolensa, valita sanansa
huolellisesti ja koettaa olla miellyttävä — sehän on selvä...»
»Minusta hän on hyvä mies», sanoi Klothilde hiljaisesti ja venyttäen,
vaikka hän oli ainoa henkilö, josta herra Grünlich ei ollut välittänyt
vähääkään. Thomas pidättyi lausumasta mielipidettään.
»Hän on joka tapauksessa kristillismielinen, pystyvä, uuttera
ja hienosti sivistynyt mies», sanoi konsuli asian ratkaisuksi,
»ja sinä, Tony, olet iso tyttö, kahdeksantoista- tai melkein
yhdeksäntoistavuotias, ja hän kohteli sinua niin huomaavasti, että sinä
voisit hillitä moittimishalusi. Me olemme kaikki heikkoja ihmisiä, ja
sinä olet, suo anteeksi, todella viimeinen, jolla on oikeus viskata
toista kivellä... Tom, lähtekäämme työhön!»
Mutta Tony mutisi itsekseen: »Kullankeltainen poskiparta!» ja tätä
sanoessaan hän rypisti kulmiaan, kuten oli tehnyt jo monta kertaa illan
kuluessa.