»Tonyn me lähetämme täysihoitolaan, neiti Weichbrodtin opistoon», sanoi
konsuli niin varmasti, että asia oli sillä päätetty.
Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ei hän voinut näet olla yhtä
tyytyväinen Tonyyn ja Christianiin kuin Thomakseen, joka eläytyi
älykkäästi liikkeen asioihin, ja Klaraan, joka varttui kodin piirissä,
sekä Klothilde-parkaan, jonka ruokahalu ei voinut olla herättämättä
hyvää tuulta jokaisessa. Mitä Christianiin tulee, oli hänen
aikaansaannoksistaan vähäisintä se, että hän sai melkein joka iltapäivä
juoda kahvit herra Stengelin luona — vaikka konsulitar, josta tuo jo
meni liian pitkälle, eräänä päivänä lähetti herra opettajalle sievän
pienen kirjelipun, jossa kutsui tämän luokseen neuvotteluun. Herra
Stengel saapui sunnuntaitekotukassaan, korkein kohokaulus kaulassaan,
yllään liivit, joissa joka suunnalta törrötti esiin keihäsmäisesti
teroitettuja lyijykyniä, ja istui konsulittaren kera maisemahuoneessa,
Christianin kuunnellessa salaa keskustelua ruokasalin oven takaa.
Tuo mainio kasvattaja ilmitoi mielipiteensä laajasanaisesti,
joskin jossakin määrin hämillään, puhui tärkeästä erosta, joka on
olemassa »viivan» ja »vaon» välillä, kertoi metsän siimeksestä ja
hiililaatikosta, toistaen muuten tämän vierailun aikana lakkaamatta
sanoja »jonka johdosta», mikä luultavasti tuntui hänen mielestään
parhaiten soveltuvan tähän hienoon ympäristöön. Neljännestunnin
kuluttua ilmestyi konsuli ruokasaliin, ajoi pois Christianin ja ilmaisi
herra Stengelille mitä syvimmän pahoittelunsa sen johdosta, että hänen
poikansa oli antanut tälle aihetta tyytymättömyyteen... »Oi, pyydän,
herra konsuli! Oppilas Buddenbrook on teräväpäinen, iloinen veitikka...
Jonka johdosta... Vain hieman liian vallaton, jos saan luvan lausua
ajatukseni, hm... jonka johdosta...» Konsuli näytteli hänelle
kohteliaasti taloa, minkä jälkeen herra Stengel lausui jäähyväiset...
Mutta tämä kaikki ei ollut vielä pahinta.
Pahinta oli, että kävi ilmi seuraavaa: Oppilas Christian Buddenbrook
oli eräänä iltana saanut luvan mennä erään hyvän ystävänsä kanssa
teatteriin, jossa näyteltiin Schillerin »Wilhelm Telliä». Teliin
pojan Walterin osaa näytteli muuan nuori neiti, demoiselle Meyer
de la Grange, jolla oli eräs omituisuus. Hän käytti nimittäin
aina näyttämöllä esiintyessään, sopipa se osaan taikka ei,
timanttirintaneulaa, joka tiedettiin oikeaksi, sillä sen oli antanut
nuori konsuli Peter Döhlmann, entisen puutavaratukkukauppias
Döhlmannin poika Erste Wallstrassen varrelta, Holstentorin luota.
Konsuli Peter kuului niihin herroihin, joita kaupungissa nimitettiin
»seurasankareiksi» — sellainen oli myös esimerkiksi Justus Kröger — se
merkitsi, että hänen elämänsä oli vähän epävakainen. Hän oli naimisissa
ja hänellä oli pieni tytärkin, mutta hän oli jo pitemmän aikaa elänyt
epäsovussa puolisonsa kanssa ja vietti täydellistä nuorenmiehen elämää.
Omaisuus, jonka hän oli perinyt isältään — hän oli jatkavinaan liikettä
— oli ollut aika suuri, mutta sanottiin hänen käyttävän jo pääomaa. Hän
oleskeli enimmäkseen »klubissa» tai kaupunginkellarissa, jossa hän söi
aamiaisen, vetelehti joka aamu neljän aikaan kaduilla ja teki taajoja
liikematkoja Hampuriin. Mutta ennen kaikkea hän oli innokas teatterin
ystävä, ei ollut poissa yhdestäkään näytännöstä ja henkilökohtaista
mielenkiintoa esiintyjä kohtaan. Demoiselle Meyer de la Grange oli
viimeinen nuorista taiteilijattarista, joille hän viime vuosina oli
lahjoittanut jalokiviä...
Mutta siirtykäämme asiaan. Tuo nuori neiti näytti erittäin
viehättävältä Walter Tellinä ja näytteli niin liikuttavasti, — hänellä
oli tuossakin osassa timanttirintaneulansa näkyvissä — että oppilas
Buddenbrookille nousi vedet silmiin syvästä ihastuksesta ja hän sen
johdosta tuli menetelleeksi tavalla, joka osoitti hänen toimineen
ylen voimakkaan tunteen johtamana. Eräällä väliajalla osti hän näet
teatteria vastapäätä olevasta kukkakaupasta yhdellä markalla 8 1/2
killingillä kukkavihon, jota kantaen tuo neljätoistavuotias naskali
suurine nenineen ja pienine, syvällä olevine silmineen marssi näyttämön
puolelle, ja koska häntä ei kukaan pidättänyt, kohtasi neiti Meyer
de la Grangen erään pukuhuoneen ovella, jossa tämä seisoi jutellen
konsuli Peter Döhlmannin kanssa. Konsuli nauroi katketakseen nähdessään
Christianin lähestyvän kukkavihko kädessä; mutta uusi »seurasankari»
ilmaisi totisena ihailunsa Walter Teliin johdosta sanoen äänellä, joka
oli melkein tukahtunut vilpittömästä kunnioituksesta:
»Neiti, te näyttelitte niin hyvin!»
»Katsopas Krischan Buddenbrookia!» huusi konsuli Döhlmann leveällä
tavallaan. Mutta neiti Meyer de la Grange kohotti kauniita
kulmakarvojaan ja kysyi:
»Konsuli Buddenbrookin poikako?» Minkä jälkeen hän silitti nopeasti
uuden ihailijansa poskea.
Tällainen oli se tapahtuma, josta konsuli Döhlmann kertoi samana iltana
»klubissa»; asia tuli hirveän nopeasti tunnetuksi kaupungilla ja joutui
viimein koulun rehtorinkin korviin. Sitä seurasi uusi neuvottelu
konsuli Buddenbrookin huoneessa. Mitenkä tämä sitten suhtautui asiaan?
Hän ei ollut enää vihainen, hän oli järkytetty, aivan kuin salaman
iskemä... Kerrottuaan konsulittarelle asiasta istui hän melkein
murtuneena maisemahuoneessa.
»Ja tämä on meidän poikamme. Sellainen hänestä on tullut...»
»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle... Ja jos
kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää
rajattomasti...»
Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti
huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva
verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan
Justuksessa, tuossa... seurasankarissa, vaan myöskin hänen
tyttärensäpojassa... peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin
voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää
taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se
on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!...»
Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt,
kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin
hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä
käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin
niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen
isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.
Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin
»Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa,
oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että
Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin,
veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva
Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut
heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla,
että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä,
jolloin... ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein
mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja
vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen
puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut
hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi,
huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman
valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan
täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.