Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen,
ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen,
mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen
viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen
harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka
vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään,
eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty
minkäänlaista koristusta... lukuunottamatta suurta soikeata
porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.
Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät,
hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa
kiinni mitä ankarimmin... Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja
jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta,
mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä
hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin
alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä
kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin
korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi
sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä
huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan
»Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!»
napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään,
ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet,
ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti
Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää
ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että
mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten...
Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut
näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään
»Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt,
sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin
ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi»,
sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen
tätä kevyesti otsalle... »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman
sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.
Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä
kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa
toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna
samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa,
tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat.
Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa
säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin
hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen,
sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti
pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin
»Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.
Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän
toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä
sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei
sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat
ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa
ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen
ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen
sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly
on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi;
hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut;
onnellinen ihminen...» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä
paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin
anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.
Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi
kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali:
toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti
Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin
vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten
muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin,
että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä...
Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan;
illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista,
imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän
oli mestari... »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään
sydämellisesti... ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan
pannut vastaan.
Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä
ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista
viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen
»Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla
katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken
hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka
oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin,
vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja
Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja
vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä
toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan
ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli
neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän
toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui
talossa.
Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet
kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen... _Ah,
quel horreur!_ Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat,
varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää,
ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja
että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut
hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain
harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut
koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa... Oi, Amsterdamin Nieuve
Kerkin uruissa oli aivan _vox humana_, ihmisäänen sointu, joka kuului
ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.
Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä
oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut
tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn
vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen
isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli
siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri
vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti
Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von»
olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard
ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki
pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään,
puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta
koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei
piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän
lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa
suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.
Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja
vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin
vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta
hän oli _olevinaan_ viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana
merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi
jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö.
Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa,
hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset
pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska
hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita
hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita
he pitivät hyvin suuressa kunniassa.
Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla
opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa
makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan
riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun
sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä
viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista... Hän
nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan
taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.
Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen
lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden
tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen,
suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.
»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena
vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee
luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta...»
»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan
ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.
»Niin on», vastasi Armgard nopeasti.
»Ja sinä rupesit puhumaan hänestä vain siksi, Armgard, että saisit
kuulla hänestä lisää, sillä sinä katselet häntä lakkaamatta sinisillä
silmilläsi aivan kuin...»
»Rakastatko sinä häntä?» kysyi Tony. »Minä en saa kengännauhaani auki
millään, hyvä Gerda, etkö auttaisi... sillä lailla, hyvä on! Rakastatko
sinä häntä, Armgard? Ota hänet, niin teet hyvät kaupat. Hänestä tulee
varmasti kimnaasin opettaja.»
»Hyi, kuinka te olette inhoittavia. En rakasta häntä yhtään. Enkä minä
mene naimisiin minkään opettajan, vaan jonkun tilanomistajan kanssa...»
»Aatelisenko?» Tony antoi kädessään olevan sukan vaipua alas ja katsoi
miettivästi Armgardiin.
»Sitä minä en vielä tiedä; mutta suuri maatila hänellä pitää olla...
Voi, kuinka se tulee olemaan hauskaa, lapsukaiset! Minä nousen ylös
kello viideltä ja ryhdyn taloustoimiin...» Hän veti peiton ylleen ja
katsoi uneksien kattoon.
»Hän näkee sielunsa silmillä viisisataa lehmää», vakuutti Gerda
tarkastaen ystävätärtään peilistä.
Tony ei ollut vielä valmis, mutta hän antoi päänsä vaipua tyynyille,
kietoi kätensä niskan alle ristiin ja tarkasti nyt vuorostaan
miettivästi kattoa.
»Minä menen tietysti naimisiin jonkun kauppiaan kanssa», sanoi hän.
»Hänellä pitää tietysti olla hyvin paljon rahaa, että voimme elää
hienosti; siten, että se soveltuu yhteen sukuni ja nimemme kanssa,»
lisäsi hän vakavasti. »Saattepa nähdä, että niin käy.»
Gerda oli lopettanut yökampauksensa ja puhdisti nyt leveitä valkoisia
hampaitaan, käyttäen tässä toimessa apunaan norsunluista käsipeiliä.
»Minä en _luultavasti_ mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan
vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä
miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden
Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin
naimisissa olevan sisareni luo...»
»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun
pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi... Kuule, sinä
voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni...»
»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka
päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään
hän piti käsipeiliä suunsa edessä.
»Sama se kumman heistä... Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte
kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin,
joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä
tulisin joka päivä vierailulle...»
Mutta nyt kuului m:lle Popinet'n ääni seinän takaa:
»_Ah! voyons, mesdames!_ sänkyyn, _s'il vous plait!_ Ette te tänä
iltana enää mene naimisiin!»
Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai
isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina
sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja
marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä
ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä _à
la table d'hôte_, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia
matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita
kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta
kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien
luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui
virtoina... Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli
pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi,
loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin
maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien
ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa
heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen
laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin
juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta,
jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin,
kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun
ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu
on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin,
suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja
ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä,
kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa
ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla
kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja
torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta
saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty
karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita...
Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella
mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän
ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa,
joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella
puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän
isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan
nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta
lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.
Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika
onnellinen.