Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä
vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä
tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.
Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut
paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori
Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen
puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan
riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle
nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen
näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla
seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus
vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin
hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin
kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.
Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian
isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen,
suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu
tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta,
suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain
vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä.
Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan
hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin,
joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja
älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin...
Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin
ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle,
herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien
kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä
Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan
pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen,
mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin
varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin»,
joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa
hänet nyt esitettiin uutena työtoverina...
Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista,
sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja
sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta;
sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka
vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle
käsitteelle... Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa
jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.
Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann
nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli
nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui
keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin
Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut
silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski
parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla,
kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää
haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.
Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen
keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen
pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri,
kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti
siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi
hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden
kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen
loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana,
ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut
kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti
käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset
silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:
»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän
sopisi palkata miespalvelijaa?... Olen tullut huomaamaan, että se olisi
tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani...»
Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin
suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys
rahan menosta.
»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi
ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme
pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa,
mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu...»
»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun
on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole
pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme,
heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä...
Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen... Nytpä muistan,
Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen
tarjoilevan varmasti ja taitavasti...»
»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti
paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään
pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia...»
»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole
minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten
tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet
aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä
pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka
jää meille viikoksi... Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori
Mathiasta Kannstattista... Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin
pienet...»
»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on
neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä
sinä nähtävästi unohdat!»
»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi
konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen
vanhempieni palveluskuntaa...»
»Vanhempiesi, rakas Bethsy! Mutta oletkohan sinä oikeastaan selvillä
meidän asioistamme...»
»En, Jean, minulla ei kai ole aivan selvää käsitystä...»
»Se on pian autettu», sanoi konsuli. Hän asettui mukavampaan asentoon,
heitti jalan polvensa yli, veti sauhun sikaristaan ja ryhtyi silmiään
sipristäen esittämään laveasti lukuja ja laskelmia...
»Kuulehan nyt: Isälläni oli ennen sisareni naimisiinmenoa pyörein
luvuin laskettuna 900 000 markkaa, lukuunottamatta tietysti
maaomaisuutta ja liikkeen arvoa. 80 000 meni myötäjäisinä Frankfurtiin
ja 100 000 Gottholdille, jäännös tekee 720 000. Sen jälkeen tuli
tämän talon osto, johon meni 100 000, kun otetaan lukuun korjaukset
ja uudistukset, huolimatta entisen, Alfstrassen varrella sijaitsevan
pienen talon tuottamasta tulosta; jälelle jää 620.000. Frankfurtiin
maksettiin korvaussummana 25 000: jäännös 595 000, ja sellaiset
olisivat asiat olleet isän kuollessa, ellei kaikkia noita menoja
olisi tasoittanut vuosien kuluessa saatu 200 000 markan voitto.
Kokonaissumma oli siis 795 000. Myöhemmin maksettiin Gottholdille 100
000 ja vielä kerran 267 000 Frankfurtiin; se tekee, kun lasketaan pois
parintuhannen markan lahjoitukset, jotka isä oli tehnyt testamentissaan
Pyhän-Hengen-Sairaalalle, Kauppiaanleskien-rahastolle j.n.e., noin
420000, eli, sinun myötäjäissummasi mukaanluettuna, 100 000 markkaa
enemmän. Sellaiset ovat asiat nykyään pyörein luvuin laskettuina, ellei
ota lukuun kaikenlaisia pienempiä heilahteluja omaisuuden arvossa.
Emme me ole niin mahdottoman rikkaita, rakas Bethsy, ja sitäpaitsi
tulee muistaa, että liike on käynyt pienemmäksi, mutta liikemenot ovat
entiset, koska liikkeen laatu ei salli vähentää liikekustannuksia...
Oletko voinut seurata?»
Konsulitar nyökkäsi hiukan viivähtäen, käsityö sylissään. »Hyvä on,
rakas Jean», sanoi hän, vaikkei hän ollut käsittänyt kaikkea ja vaikka
hän ei voinut kuolemakseen ymmärtää, minkä tähden kaikkien noiden
suurten lukujen tuli estää häntä miespalvelijan palkkaamisesta.
Konsuli päästi sikarinsa sammumaan, puhalsi savun suustaan päätään
taakse taivuttaen ja jatkoi sitten:
»Arvelet, että voimmehan me kerran, sinun rakkaiden vanhempiesi
muutettua Jumalan luokse, odottaa vielä melkoisia summia, ja niinhän
kyllä on. Mutta kuitenkin... meidän ei pidä tehdä liian varomattomia
laskelmia siihen nähden. Tiedän isäsi saaneen kestää Justuksen takia
kiusallisia vahinkoja, ikävä kyllä. Justus on erittäin rakastettava
ihminen, mutta hän ei ole mikään loistava liikemies, ja hän on myös
joutunut kärsimään syyttömästi. Hän on saanut kestää raskaita tappioita
ostajapiirissään, liikekapitaalin heikkenemisestä on ollut seurauksena
rahan kalleus, ja sinun isäsi on täytynyt useat kerrat auttaa häntä
huomattavilla määrillä, jottei kävisi hullusti. Sellainen saattaa
uudistua ja uudistuukin, pahasti pelkään, sillä — suo anteeksi Bethsy,
että puhun suoraan — tuo iloinen huolettomuus, joka vaikuttaa niin
hauskalta isässäsi, jolla ei enää ole mitään tekemistä kauppa-asioiden
kanssa, on haitallinen veljesi liikkeenhoidossa... Ymmärrätkö... hän
ei ole kyllin varovainen, vaan hiukan liian reima ja pintapuolinen...
Muutenhan eivät vanhempasikaan liikaa kitsastele, mikä ilahduttaa
minua, vaan elävät sellaista elämää, joka soveltuu heidän asemaansa...»
Konsulitar hymyili ymmärtävästi; hän tunsi miehensä ennakkoluulot
heidän sukunsa ylellisyystaipumuksia kohtaan.
»No niin», jatkoi konsuli laskien sikarinpätkän tuhkakuppiin, »minä
puolestani toivon pääasiallisesti, että Herra on suova minulle
työkykyä, niin että saan Hänen avullaan kohotetuksi liikkeen sen
aikaisemmalle tasolle. Toivon, että nyt tunnet paremmin asioittemme
tilan, Bethsy —?»
»Täydellisesti, Jean, täydellisesti!» riensi konsulitar vastaamaan,
sillä hän jätti tänä iltana miespalvelijan mielestään. »Mutta emmekö
mene levolle? On jo niin myöhä...»
Kun konsuli parin päivän perästä palasi hyvällä tuulella konttorista
päivällispöytään, päätettiin kuitenkin palkata Möllendorpfin Anton.