Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame
Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi
vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti
kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa.
Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla
paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja
lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana
Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti
taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan
äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi
vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut
parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä
oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen,
voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.
Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun
konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen,
vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen,
synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin
varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut
saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin
uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa
katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt
äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.
Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus
kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha
senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari
päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa
Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi
tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten
valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini.
Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta...
Ylhäällä makuuhuoneessaan istui Johann Buddenbrook sairasvuoteen
ääressä tuijottaen ääneti eteensä, pidellen vanhan Nettensä kättä,
kulmat koholla ja alahuuli hiukan lerpallaan. Seinäkello naksutti
kumeasti ja harvaan, mutta vielä harvemmin kuului sairaan lyhyt, heikko
hengitys... Mustapukuinen sisar puuhaili pöydän luona lääketeetä,
jota vielä koetettiin ojentaa kuolevalle; väliin ilmestyi joku
perheenjäsenistä sisään, kadoten jälleen.
Vanhus muisti, miten hän oli istunut 46 vuotta sitten ensimmäisen
puolisonsa kuolinvuoteen ääressä, eikä voinut olla vertaamatta hurjaa
epätoivoa, joka silloin oli kuohunut hänen sisällään, siihen miettivään
alakuloisuuteen, jonka vallassa hän nyt, itse näin korkeaan ikään
eläneenä, katsoi tuon vanhan naisen muuttuneisiin, ilmeettömiin,
pöyristyttävän välinpitämättömiin kasvoihin, naisen, joka ei ollut
koskaan tuottanut hänelle suurta iloa tai suurta tuskaa, mutta joka oli
vuosikymmenet elänyt hänen rinnallaan viisaana toverina ja joka nyt
hiljalleen siirtyi pois.
Hän ei ajatellut paljoa, ihmetteli vain herkeämättä, hiljaa päätään
heilutellen, elämäänsä ja elämää yleensä, joka hänestä näytti äkkiä
niin kaukaiselta ja kummalliselta — koko tuo meluisa hyöriskely, jonka
keskessä hän oli seisonut, joka oli huomaamatta etääntynyt hänestä,
kaikuen nyt vain kaukaisena huminana hänen korvissaan... väliin
lausahti hän puoliääneen:
»Kummallista! Kummallista!»
Ja kun madame Buddenbrook veti viimeisen, lyhyen ja taisteluttoman
henkäyksensä, kun sitten kantajat nostivat hartioilleen kukilla
peitetyn arkun ruokasalissa, jossa siunaaminen oli toimitettu, ja
lähtivät viemään sitä verkalleen pois — ei hänen mielialansa muuttunut
eikä hän edes itkenyt, heilutti taaskin vain hiljaa päätään, ja tuo
miltei hymyillen lausuttu »Kummallista!» oli sen jälkeen tavantakaa
hänen huulillaan.
Alaspäin meni myöskin Johann Buddenbrook, siitä ei ollut epäilystä.
Hän istui tästä lähtien vaiti ja hajamielisenä perheensä piirissä, ja
nostaessaan joskus pikku Klaran polvelleen laulaakseen hänelle jonkun
vanhoista, hullunkurisista lauluistaan, esimerkiksi tällaisen:
»Postimies nyt saapuvi»
tahi
»Hyppää soma otsonen»
saattoi hän äkkiä vaieta kesken kaiken ja laskea pikku lapsenlapsen
takaisin lattialle, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten päätään
keikuttaen »kummallista!» ja kääntyen poispäin... Eräänä päivänä hän
sanoi:
»Jean, — _assez_, eikö niin?»
Ja kohta alkoi kaupungissa kierrellä siististi painettuja, kaksin
allekirjoituksin varustettuja julistuksia, joissa Johann Buddenbrook
_senior_ pyysi saada ilmoittaa, että lisääntyvä ikä saattoi hänet
luopumaan tähänastisesta liiketoiminnastaan sekä että hän sen johdosta
jätti isävainajansa _anno_ 1768 perustaman Johann Buddenbrook-nimisen
kauppaliikkeen tästä päivästä alkaen pojalleen ja tähänastiselle
kumppanilleen Johann Buddenbrookille määräten hänet sen ainoaksi
haltijaksi ja toivoen, että hänen osakseen runsain mitoin tullut
luottamus kohdistuisi myös hänen poikaansa... Kunnioittaen — Johann
Buddenbrook _senior_, jonka nimikirjoituksen merkitseminen tästälähin
lakkaa.
Mutta kun tämä oli tiedoksi tehty ja vanhus kieltäytyi pistämästä
jalkaansa konttoriin, lisääntyi hänen tylsyytensä hirvittävässä
määrässä, ja maaliskuun keskivaiheilla, vain pari kuukautta hänen
vaimonsa kuoleman jälkeen, riitti pieni kevätnuha painamaan hänet
vuoteeseen — kunnes eräänä yönä saapui hetki, jolloin perhe seisoi
hänen vuoteensa ympärillä ja hän lausui konsulille:
»Onnea ja menestystä, Jean. Muista aina: _courage_!»
Ja Thomakselle:
»Auta isääsi!»
Ja Christianille:
»Laita niin, että sinusta tulee jotakin!» — minkä jälkeen hän vaikeni,
katsoi kaikkiin, virkahti vielä viimeisen kerran »kummallista!» ja
kääntyi seinään päin...
Gottholdista hän ei puhunut mitään koko aikana, ja konsulin
kirjeelliseen pyyntöön, että velipuoli saapuisi isänsä kuolinvuoteelle,
ei vanhin poika ollut lähettänyt mitään vastausta. Mutta varhain
seuraavana aamuna — kuolinilmoituksia ei ollut vielä ehditty lähettää
— konsulin astuessa alas portaita mennäkseen konttoriin suorittamaan
välttämättömimmät tehtävät, tapahtui sellainen ihme, että Gotthold
Buddenbrook, Breitestrassen varrella sijaitsevan Siegmund Stüwing &
Kumpp.-nimisen liinatavarakaupan omistaja, astui ripein askelin eteisen
poikki. Hän oli neljänkymmenenkuuden vuoden ikäinen, pieni ja paksu, ja
hänellä oli tuuhea, vaaleanruskea poskiparta, jossa jo oli valkoisia
säikeitä. Hänellä oli lyhyet jalat ja säkkimäisen leveät, karkeat,
ruudulliset housut. Hän tuli portaita ylös konsulia vastaan kohottaen
kulmat melkein harmaan hatun lierin tasalle.
»Johann», hän sanoi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä, ojentamatta
kättä veljelleen, »miten ovat asiat?»
»Hän kuoli yöllä!» sanoi konsuli liikutettuna tarttuen veljensä käteen,
jossa oli sateenvarjo. »Hän oli niin hyvä isä!»
Gotthold painoi kulmakarvat niin syvään, että hänen luomensa
sulkeutuivat. Vähän aikaa vaiettuaan hän sanoi painokkaasti:
»Eikö mikään muuttunut sitä ennen, Johann?»
Samassa päästi konsuli irti hänen kätensä, astuipa vielä askeleen
taaksepäin, ja pyöreiden syvälläolevien silmien käydessä läpitunkeviksi
hän sanoi:
»Ei mikään.»
Gottholdin kulmakarvat kohosivat jälleen hatunlaidan tasalle ja hän
katsoi ahdistetusti veljeensä.
»Mitä sinun oikeudentuntosi sanoo?» kysyi hän alentaen ääntään.
Nyt painoi konsuli vuorostaan katseensa maahan; mutta sitten teki hän,
katsettaan kohottamatta, kädellään ratkaisevan liikkeen ja vastasi
hiljaa, mutta varmasti:
»Ojensin sinulle tällä vaikealla ja vakavalla hetkellä käteni kuten
ainakin veli veljelle; mutta liikeasioissa olen edessäsi ainoastaan sen
arvossapidetyn kauppaliikkeen johtaja, jonka omistajaksi olen tänään
tullut. Et voi odottaa minulta mitään sellaista, joka on ristiriidassa
tätä asemaani koskevien velvollisuuksien kanssa. Muiden tunteitteni
täytyy vaieta.»
Gotthold lähti... Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat
tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat,
konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja
käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä
Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi
iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin,
ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka
molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka
oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.
Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi
Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän
Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen
ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista,
jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa,
ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita
sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin
hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki
juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua
alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti... tarjoutui Gotthold Buddenbrook
konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa
kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden,
kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen
samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät
ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi
toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä
katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä,
kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen
perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei
tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän
aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan...
»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!»
ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold
näytti ajattelevan samoin.
Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen,
missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän
seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä
oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta
ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti
hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden
huvilassa...