Jean Jacques Hoffstede oli varmasti osunut oikeaan arvostellessaan
konsuli Buddenbrookin molempia poikia.
Thomas, joka jo syntymästään oli määrätty kauppiaaksi ja liikkeen
tulevaksi haltijaksi ja joka oli vanhan goottilaiseen tyyliin
rakennetun koulun realiosastolla, oli viisas, uuttera ja ymmärtäväinen
miehenalku, jota muuten huvittivat sanomattomasti kimnaasia käyvän,
yhtä hyväpäisen, mutta huolimattomamman veljen kujeet tämän matkiessa
verrattoman taitavasti opettajiaan, varsinkin arvon Marcellus
Stengeliä, joka opetti laulua, piirustusta ja muita senkaltaisia
hauskoja aineita.
Herra Stengel, jonka liivintaskuista aina pisti esiin puoli tusinaa
moitteettomasti teroitettuja lyijykyniä, käytti ketunpunaista
tekotukkaa, avointa vaaleanruskeata takkia, joka ylettyi melkein
nilkkoihin, ja kohokaulusta, jonka sisään katosivat ohimotkin. Hän
oli mukava mies, joka rakasti viisaustieteellisiä johdelmia. Hän
saattoi esimerkiksi sanoa näin: »Sinun piti tehdä viiva, mutta
mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» — Herra Stangelin ääntämisen
omituisuudet huvittivat kovasti lapsia. Hänen mielitehtävänsä oli
harjoittaa laulutunnilla kaunista laulua: »Nyt metsän siimeksessä»,
jolloin muutaman oppilaan täytyi mennä ulos käytävään vastaamaan sieltä
kaikuna, kuoron laulettua »huhuu», hyvin varovasti »huhuu huhuu-uu.»
Mutta jos Christian Buddenbrook, hänen serkkunsa Jürgen Kröger tai
hänen ystävänsä Andreas Gieseke sattui kuulumaan käytävässä olijoihin,
niin viskasivat he vienon kaiun asemesta hiililaatikon portaita alas,
josta kepposesta heille määrättiin jälki-istuntoa kello neljältä herra
Stengelin asunnossa. Siellä oli jokseenkin mukavaa. Herra Stengel
oli unohtanut koko jutun ja käski emännöitsijänsä keittää oppilas
Buddenbrookille, oppilas Krögerille ja oppilas Giesekelle kupin kahvia,
jonka jälkeen hän laski nuoret herrat menemään...
Ja nuo kelpo oppineet, jotka hoitivat virkaansa ihmisystävällisen,
nuuskaavan vanhan rehtorin johdolla vanhan koulun, entisen
luostarikoulun, holvistoissa, olivat todellakin hyväntahtoisia,
herttaisia miehiä, jotka olivat yhtä mieltä siitä, ettei tiede ole
hyvän tuulen vihollinen, ja jotka koettivat toimia ystävyyden ja sovun
hengessä. Keskiluokilla oli latinan opettajana muuan entinen pappi,
pastori Hirte, pitkä herra, jolla oli ruskea poskiparta ja iloiset
silmät ja jonka suurin onni oli se, että hänen nimensä sopi yhteen
hänen ammattinsa kanssa. Hän käännätti oppilailla alinomaa sanaa
_pastor_. Hänen mielisanoinaan oli: »äärettömän ahdasjärkinen!» Eikä
ole käynyt koskaan selville, oliko tämä tietoista ivaa. Mutta jos
hän tahtoi tehdä oppilaihin oikein syvän vaikutuksen, poksahutti hän
huuliltaan semmoisen äänen, joka syntyy, kun samppanjapullon korkki
lentää ilmaan. Hän harppaili mielellään pitkin askelin ympäri luokkaa
kuvaillen jollekin oppilaalle ihmeellisen vilkkaasti hänen koko tulevan
elämänsä vaiheet, vain herättääkseen eloon tämän mielikuvituksen.
Mutta sitten hän kävi vakavasti työhön, toisin sanoen, hän kuulusti
runotekeleitä, joita hän oli sommitellut _genus_-sääntöjen — hän
lausui »genuss» — ja muiden vaikeiden kieliopillisten seikkain
valaisemiseksi, runotekeleitä, joita hän osasi esittää kuvailemattoman
voitonriemuisella poljennon ja loppusointujen korostuksella...
Tomin ja Christianin kouluajasta ei ole mitään merkillisempää
kerrottavaa. Se aika oli päivänpaisteinen Buddenbrookin talossa, jossa
asiat sujuivat mainiosti konttorin puolella. Toisinaan sattui vain
pieni rajuilma, yhteentörmäys. Kertokaamme eräästä sellaisesta:
Hena Stuht, muuan Glockengiesserstrassen varrella asuva räätälimestari,
jonka vaimo osti käytettyjä vaatteita ja siksi liikkui parhaimmissa
piireissä, herra Stuht, jonka uskomattoman pulleaa vatsaa peitti
villapaita, oli valmistanut nuorille Buddenbrookin herroille
kaksi pukua, jotka maksoivat yhteensä seitsemänkymmentä markkaa.
Poikien pyynnöstä oli hän suostunut kirjoittamaan laskuun reimasti
kahdeksankymmentä ja antamaan heille ylijäämän. Se oli kuin olikin
pieni liiketoimi... ei tosin kaikkein siisteimpiä, mutta ei myöskään
aivan harvinainen. Mutta onnettomuudeksi tuli tuo kaikki päivänvaloon,
jostakin hämärästä kohtalon oikusta; herra Stuhtin täytyi ilmestyä
konsulin virkahuoneeseen musta takki villapaitansa päälle napitettuna,
ja Tom ja Christian joutuivat hänen kuultensa ankaran kuulustelun
alaisiksi. Herra Stuht, joka seisoi leveäraajaisena, pää kallellaan
kunnioittavan näköisenä konsulin nojatuolin vieressä, piti komean
puheen, jonka sisällys oli, että »tämä nyt oli sellainen seikka»
ja että hän ilolla tyytyisi seitsemäänkymmeneen markkaan, »kun nyt
oli käynyt näin». Konsuli oli kovin kiihtynyt asian johdosta, mutta
vakavan harkinnan jälkeen hän koroittikin poikiensa taskurahaa, sillä
sanotaanhan: Älä johdata meitä kiusaukseen.
Ilmeisesti kiinnitettiin Thomakseen enemmän toiveita kuin hänen
veljeensä. Hänen käytöksensä oli sopusointuista ja tasaisen hilpeätä.
Christian sitävastoin osoittautui oikukkaaksi, tapaili toiselta puolen
turhamaista koomillisuutta ja saattoi toisaalta pelästyttää koko
perheen mitä oudoimmilla päähänpistoilla... Saattoi esimerkiksi sattua
tällainen tapaus:
Istutaan ruokapöydässä, on päästy hedelmiin ja aterioidaan
miellyttävästi keskustellen. Äkkiä laskee Christian takaisin
lautaselleen puraisemansa persikan ja hänen pyöreät, syvällä olevat
silmänsä tuijottavat laajenneina liian korkean nenän juuresta.
»Minä en syö enää koskaan persikoita», sanoo hän.
»Miksi et, Christian... Mitä sinä höpiset... Mikä sinun on?»
»Ajatelkaa, jos minä vahingossa nielaisisin tämän suuren luun ja se
jäisi kurkkuun... ja minä hyppäisin pystyyn ja kakistaisin kauheasti
ja te kaikki myös hyppäisitte pystyyn...» Ja sitten häneltä äkkiä
pääsee pitkä, tukahtunut, pelkkää kauhua ilmaiseva »ooh!» ja hän
kavahtaa levottomasti koholle tuoliltaan ja kääntyy syrjin, aivan kuin
paetakseen.
Konsulitar ja mamselli Jungmann ovat todellakin hypänneet pystyyn.
»Hyvä Jumala, Christian — ethän sinä liene nielaissut luuta?!»
Christian on näet aivan sen näköinen, kuin niin olisi todella
tapahtunut.
»En, en», sanoo poika tyyntyen vähitellen, »mutta minä olisin voinut
nielaista!»
Konsuli, joka myöskin on kalpea pelästyksestä, alkaa nyt torua, ja
isoisäkin nakuttaa paheksuen pöytään ilmoittaen, ettei hän suvaitse
moisia kujeita.. Mutta Christian ei syö pitkään aikaan persikoita.