Kesällä, välistä jo toukokuussa, tai ainakin kesäkuussa lähti Tony
Buddenbrook suuresti riemuissaan isovanhempiensa luokse Burgtorin
takaiseen huvilaan.
Siellä oli hauskaa, sai olla luonnon keskellä, asua ylellisesti
sisustetussa huvilassa, johon kuului laajat sivurakennukset,
palveluskunnan asunnot ja vajat sekä suunnattoman suuri hedelmä-,
vihannes- ja kukkatarha, joka ulottui alas Traveen asti. Krögerit
elivät suurellisesti, ja vaikka oli eroa tämän häikäisevän rikkauden
ja Tonyn oman kodin vankan, mutta hiukan raskaanlaisen varakkuuden
välillä, näkyi selvästi, että isovanhempien luona kaikki kuitenkin oli
tuntuvasti komeampaa kuin kotona. Eikä tämä ollut tekemättä vaikutusta
nuoreen neiti Buddenbrookiin.
Minkäänlainen hääräily talossa tai keittiössä ei täällä tullut
kysymykseen, jota vastoin kotona Mengstrassen varrella isä ja isoäiti,
vähemmin isoisä ja äiti, usein kehoittivat häntä pyyhkimään pölyä
ja pitämään esikuvanaan ahkeraa, nöyrää ja aulista Thilda-serkkua.
Pikku neidissä liikkuivat äidin suvun feodaaliset taipumukset hänen
jaellessaan käskyjä kamarineidolle tai kamaripalvelijalle keinutuolissa
istuen... Paitsi näitä kuului vanhan herrasväen palvelusväkeen kaksi
naispalvelijaa ja kuski.
Sanottakoon mitä hyvänsä, on miellyttävää herätä aamulla vaalealla
kankaalla verhotussa makuukamarissa, kun käsi ensimmäiseksi sattuu
raskaaseen atlaspeitteeseen; ei myöskään tunnu hullummalta saada
parvekehuoneeseen, johon avoimesta lasiovesta virtaa puutarhan raikas
aamuilma, aamukahvin tai -teen asemesta kupillinen suklaata, oikeata
nimipäiväsuklaata, paksun tuoreen kaakkupalan kera.
Tämän eineen sai Tony tietenkin nauttia yksin muulloin paitsi
sunnuntaisin, sillä isovanhemmat tulivat näkyviin vasta paljon
myöhemmin. Syötyään leivoksensa ja juotuaan suklaan tarttui hän
kirjalaukkuun, sipsutti parvekkeen rappusia alas ja kulki hyvinhoidetun
etupuutarhan läpi kouluun.
Pikkuinen Tony Buddenbrook oli hyvin sievä. Olkihatun alta riippui
paksu tukka, jonka väri vuosien kuluessa tummui, luonnonkiharoina
alas, ja hiukan ulkoneva ylähuuli antoi noille raikkaille kasvoille ja
sinisenharmaille, iloisille silmille pirteyden, joka myös ilmeni hänen
pienessä, sirossa olennossaan: hän pisti kapeat jalkansa lumivalkoisiin
sukkiin keinuvin, joustavin liikkein. Moni tunsi konsuli Buddenbrookin
pikku tyttären ja tervehti häntä hänen astuessaan puutarhaportin kautta
kastanjakujaan. Joku vihannesmyyjätär, joka ajoi pikku rattaitaan
kylästä kaupunkiin, päässään iso räikeänvihrein nauhoin koristettu
olkihattu, saattoi huutaa hänelle »Ka, hyvää päivää, mamsseli!» ja
pitkä viljankantaja Matthiesen, joka kulki hänen ohitseen pukunaan
musta takki, puhvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät, nosti hänelle
karkeatekoista silinteriään...
Tony jäi hetkeksi seisomaan odottaakseen naapuriaan Julchen
Hagenströmiä, jonka seurassa hän tavallisesti kulki koulumatkan. Tämä
oli vähän liian korkeahartiainen lapsi, jolla oli suuret, kirkkaat,
mustat silmät ja joka asui viereisessä, kokonaan viiniköynnösten
peittämässä huvilassa. Hänen isänsä, herra Hagenström, jonka perhe
ei ollut asunut vielä kauan paikkakunnalla, oli naimisissa nuoren
frankfurtittaren kanssa, jolla oli tavattoman paksu musta tukka ja
korvissaan kaupungin suurimmat timantit ja jonka nimi muuten oli
Semlinger. Herra Hagenström, joka oli Strunck & Hagenström nimisen
vientiliikkeen osakas ja otti innokkaasti ja kunnianhimoisesti
osaa kaupungin asioihin, oli kuitenkin naimisensa kautta joutunut
hiukan vieroksutuksi säädykkäämmissä piireissä, — joihin kuuluivat
muiden muassa Möllerdorpfit, Langhalsit ja Buddenbrookit — eikä hän
ollut erittäin rakastettu, huolimatta touhukkuudestaan komiteoissa,
toimikunnissa, hallintoneuvostoissa ja muissa samankaltaisissa. Hän
näytti ottaneen tehtäväkseen vanhojen tunnettujen sukujen jäsenten
vastustelun kaikissa tilaisuuksissa, koetti kumota heidän mielipiteensä
viekkaudella, saada omansa hyväksytyksi ja osoittaa itsensä heitä
paljon taitavammaksi ja tarpeellisemmaksi. Konsuli Buddenbrook
sanoi hänestä: »Heinrich Hagenström on tungetteleva ja juonikas...
Hänellä on varmaan joitakin henkilökohtaisia aikeita minua vastaan;
missä hän suinkin saattaa, asettaa hän esteitä tielleni... Tänään
oli aika kahakka Keskus-Köyhäinhoito-jaostossa, pari päivää sitten
Rahatoimikamarissa...» Ja ukko Johann Buddenbrook lisäsi tähän: »Mokoma
riitapukari!»
Toisen kerran tulivat isä ja poika suutuksissaan ja masentunein
mielin ruokapöytään... Mitäkö on tapahtunut? Ei juuri mitään... Suuri
Hollantiin lähetettävä ruislasti oli mennyt heiltä hukkaan; Strunck &
Hagenström oli siepannut tilauksen heidän nenänsä edestä. Tuo Heinrich
Hagenström oli aika kettu...
Tämän tapaisia puheita oli Tony kuullut usein, eikä hän ollut lainkaan
hyvä ystävä Julchen Hagenströmin kanssa. He kulkivat kouluun yhdessä
siksi, että olivat naapurukset, mutta enimmäkseen he torailivat.
»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa
aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»
Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan
tyynesti ja välinpitämättömästi:
»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä... Mitä sinä juot aamulla,
Julchen?»
»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun
omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti
hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi
mielihyvästä. —
Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan
vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi
veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann
oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja
lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti
yksinomaan suunsa kautta.
»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin
tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei
hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen,
soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai
hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.
Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä
hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun
poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa
saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:
»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää,
ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»
Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia,
mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin,
ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa
edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.
»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän;
»siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa... Mitä sinulla on antaa
sijaan?»
»Huolisitko — killingin?» kysyi Tony. He seisoivat keskellä kujaa.
»Killingin...» toisti Hermann; sitten hän nielaisi ja sanoi:
»En, minä tahdon muuta.»
»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta
makupalasta...
»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön
ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin,
sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi
vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi
häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin... Toinen tuupertui
takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen
esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja
raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi... Tämän jälkeen loppui toveruus
melkein tyyten.
Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa
nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka
oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen,
varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku
pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli
hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta
itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä
vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin
konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli
näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut
julkista pahennusta kadulla.
Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi
tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa;
varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut
ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa
Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura-
ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä
työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä
konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien
vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea
valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi
maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein
heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit
pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu
torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat
vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat
katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien... Tuo oli kaikki hyvää ja
kaunista!
Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka
ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä
Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä
yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi
jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä
joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut
kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri
pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen
sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!»
taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen
samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi
villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla
oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa
ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti,
asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien
tiehensä... Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja
valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista
kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen
takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin
ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:
»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär,
ellet sitä tiedä ennestään...»
Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla
lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.