Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli
tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus,
joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti
hänen pojalleen mitä suurinta iloa.
Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen
ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka
kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla.
Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita,
mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka
oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti
pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan —
pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää
suureen, metalliseen mustepulloon...
Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko
paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli
toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen
silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi
häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä
näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa
koukeroissa ja uurteissa...
Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului
Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa
hullunkurista sävelmää:
»Mies kelpo oot, mies oiva oot,
mies, josta pitää naiset,
jos keität, lasta tuuditat
ja sipulille haiset.»
Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen
vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota
hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen
oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa
välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka
parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden
keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.
Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt
tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras
ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen
silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:
»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas
vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti
pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara.
Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin
arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen
vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia
tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat
meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi,
jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi
sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan
päällä...» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin
tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä
Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:
»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä
häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän
kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme,
miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on
meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän...»
Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen»,
mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden
yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä
matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista,
laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin
näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois
kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko
hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei,
hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa... Ja juuri
epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita
pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman
itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta —
kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen,
kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja
oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.
Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen
sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt
muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi
aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän
oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen
siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli
hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan
oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen
telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan
semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos
taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa
jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri
valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin,
ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja
haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan
tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon... Mutta
katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle
jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota
onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti
viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»
Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala
auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin
voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli
aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän
kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten
auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen
hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa
veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä
ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee
pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin
työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne
painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt
mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään
katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi,
ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä
veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain
niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme.
jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua
keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa.
Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin
kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa
pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin
kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin
siten...» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki
kostein silmin.
»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin
puhua intohimoistani, mutta...» Konsuli liukui tämän yli ja luki
rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä
ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu
lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt
hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova
kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän
mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana
kumppalina...
Hänen isänsä toinen avioliitto ei ollut ollut tämän kummempi.
»Mies kelpo oot, mies oiva oot,
mies, josta pitää naiset,»
rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä
välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja
papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria
perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt
tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä
avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.
Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa
paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne
alkoivat jo kellertää... Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut
liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen
kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla,
oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »_L'année la plus heureuse de
ma vie_» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva,
huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen...
Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut
Josephinen hengen... Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu
kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen
tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin
sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia
— vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena
samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti
henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle
tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli
tuottanut äidilleen surman... Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen
kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä
olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle
hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä
maailmaan... Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa
pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän
mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja
arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo
kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina
toinen toistaan kohtaan...
Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä
sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin
Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin
Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja
Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi
aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät,
repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook,
oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä
musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka
seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista,
joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja
jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan
Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt
»erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt
epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin
sattui... Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann,
jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua
konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän
esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot
siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko;
miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas
lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei
sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut
raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt
muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs,
suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin
ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja
päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa
yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha,
Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen
oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen
vanhimmalle pojalle...
Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun
vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä,
joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen
ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen
painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan
Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja
ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä,
joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen
Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin
vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset
vaimolle ja lapsille... Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän
oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka
kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine
jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina
Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena
loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.
Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella
riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria
kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea
käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti
sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän
lähti sänkykamariin.
Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla,
samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko
huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta
suloista rauhaa ja ilmassa tuntui _eau de Colognen_ ja lääkkeiden
tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen
ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.
Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen
nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu
ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi
kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä
kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa
mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen
sydämellisyyttä...
»No, Bethsy, miten voit?»
»Erinomaisesti, rakas Jean!»
Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä
vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja
veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua.
»Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen
olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan
kananvarpaita.
»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan,
paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»
»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin
kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru
vieköön...»
Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua
näköisyydestä... Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»
»Kyllä, kello on kymmenen — on jo kiire, minä odotan vain lapsia...»
Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti
rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava
kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa
tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti
ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota
ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta.
Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara
oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden
hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle —
sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle,
joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan
sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle,
ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli
sulttaani ja kuolema ja piru...
Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden
silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa
kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen
kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä
uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.