Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka
vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein
yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan
kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan
pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään
silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame
Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat
portaita alas hallin halki kadulle asti.
Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset
purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin
vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden
päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa
köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti
talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea
kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla
huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun
yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen
ja sateeseen.
»_Merci_», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan
konsulin kättä. »_Merci_, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten
läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori
Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin
mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta
ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan
käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:
»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret
kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti...
neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää
yötä.»
Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas
virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean
Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.
Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden
housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja
kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien
askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon
harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka
komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin
kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena
hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven.
Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen
halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää
teetarjotinta kantaen:
»Missä vanha herra on, Trina?»
»Ruokasalissa, herra konsuli...» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä
punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja
joutui helposti hämmennyksiin.
Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä
povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin,
jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa
valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui
yhä ilmassa.
Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti
edestakaisin, kädet selän takana.