»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi
pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen,
mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti
vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi
epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa
vasten.
»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta...
helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta
tänne...»
»Isä hyvä, Jumalan avulla on kaikki käyvä hyvin!»
»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän
Jumalan kanssa hyvää pataa...»
Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä
tuulella.
»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan
toivottamaan teille hyvää yötä, vaan... mutta ette saa vihastua,
ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä,
joka saapui iltapäivällä... kesken hupaisaa illanviettoamme...»
»Monsieur Gottholdilta — _voilà_!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni
ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra
Johann Buddenbrook _senior_. Käteen... velipuolesi on hieno herra,
Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät
siitä, monsieur laatii kolmannen...» Verevien kasvojen synketessä
synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti
ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä
kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen
selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä,
sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta,
olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat
olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.
Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta
hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan
hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää
sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan
liikutellen:
»Isäni!
Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että
käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun
toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi
vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön
sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla
Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme
olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan
tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten,
jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän
tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen
omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta
ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa,
jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos
arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan
tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne,
Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000
markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva
poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla
ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana
perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia
Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin
minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta
poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne
mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta
minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen,
että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani
maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi
testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En
silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta
nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni
periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33
335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta.
En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on
kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut
kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä
panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko
oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu
oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille
kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.
_Gotthold Buddenbrook_.»
»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen
kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.
Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja
seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra
tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten,
ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen
nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.
»_Assez!_ sanon minä. _N'en parlons plus_, piste! Sänkyyn, mars!
_En avant_!» Liekki toisensa jälkeen katosi auttamattomasti pienen
metallisuppilon sisään, joka oli kiinnitetty kepin päähän. Paloi enää
vain kaksi kynttilää vanhuksen kääntyessä uudelleen poikansa puoleen,
jota hän tuskin enää erotti.
»_Eh bien_, niitä sinä seisot siinä? Mitä sanot? On kai sinulla jotain
sanottavaa!»
»Mitä minun pitäisi sanoa, isä? — Olen aivan neuvoton.»
»Aina sinä olet neuvoton!» singahutti Johann Buddenbrook äkeissään,
vaikka hän tiesi, ettei tuo väite ollut kovinkaan todenmukainen,
hänen poikansa ja kumppaninsa kun oli usein ollut häntä neuvokkaampi
edullisten päätösten teossa.
»Hävyttömästä vaikutuksesta...» luki konsuli. »Tuo syytös on hyvin
selvästi ilmaistu. Ette käsitä, isä, miten vaikealta se minusta tuntuu.
Ja hän moittii meitä epäkristillisyydestäkin!»
»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!»
Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen
kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin
suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein
olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista
hölynpölyä... ja... ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä
pilkkaajia... Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet...
ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin
jäädään paria tuhatta taalaria vaille!... Ja hän suvaitsee halveksia
minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä
_faux-frais'it_ ovat — _faux-frais'it_!» uudisti hän kurauttaen
julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen
nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin...»
»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa
siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina
asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi,
mutta... Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta...»
»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten
asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut
mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen
asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani
huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle:
'_Mon très cher fils_, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee
sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on
lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset
100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia,
killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään.
Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että
sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja
että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne...»
»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun
vuoksi haluaisin kehoittaa... mutta...» Konsuli huokasi hiljaa
tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan,
tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen
edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi
ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui
aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi
jälleen.
»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli
hiljaa.
»Joutavia, Jean, pois liika tunteellisuus! Mikä sinua ahdistaa?»
»Isä... vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti
samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet
jotakin aikaan... että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme
asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä
runsaimmassa määrässä... Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun
vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä... se saattaa muuttua
salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme
pystyttäneet... Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä,
muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle...»
»Lorua, Jean! Hupsutusta! Semmoinen niskuroiva poika...»
Syntyi vaitiolo: viimeinen liekki painui yhä alemmaksi.
»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua
enää yhtään.»
»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa,
ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt
häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä
niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille
33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi
te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle
23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa,
että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon,
olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole
oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia
yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu
kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon
sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana
ainoana omistajana... Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja
oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan
Gottholdin pyyntöön!» —
»Se on siis päätetty! Piste! _N'en parlons plus! En avant!_ Sänkyyn
mars!»
Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat
molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden
alapäässä pudistivat he toistensa kättä.
»Hyvää yötä, Jean... _Courage!_ Sattuuhan niitä harmeja... Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»
Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta
pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus
pimeyden ja äänettömyyden helmaan.
Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa
hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.