Yleinen hilpeys oli saavuttanut huippunsa, ja herra Köppen tunsi
vastustamatonta tarvetta aukaista pari liivinnappia; mutta se tuskin
saattoi käydä päinsä, sillä eivät edes vanhat herrat katsoneet sitä
sopivaksi. Lebrecht Kröger istui yhä yhtä suorana paikallaan kuin
aterian alkaessa, pastori Wunderlichin iho pysyi valkoisena ja
veltostumattomana, Buddenbrook vanhempi oli tosin taivuttautunut hiukan
selkäkenoon, huomioonottaen kuitenkin mitä tarkimmin soveliaisuuden
vaatimukset, ja ainoastaan Justus Kröger oli ilmeisesti hiukan
hutikassa.
Mutta missä oli tohtori Grabow? Konsulitar nousi huomaamatta
paikaltaan, sillä pöydän alapäässä olivat mamsseli Jungmannin, tohtori
Grabowin ja Christianin paikat tyhjät, ja pylväskäytävästä kuului
aivankuin hillittyä vaikerointia. Hän lähti nopeasti salista sisäkön
jäljestä, joka oli tarjoillut voita, juustoa ja hedelmiä — ja aivan
oikein, pylväikön pimennossa, pyöreällä patjapenkillä, joka ympäröi
keskimmäistä pylvästä, istui, makasi tai kyyhötti pikku Christian
ähkyen hiljaa ja sydäntäsärkevästi:
»Voi hyvä Jumala, rouva!» sanoi Ida, joka seisoi vieressä tohtorin
kera. — »Christian voi niin huonosti, poika parka...»
»Minulla on paha olo, niin hiton paha olo,» uikutti Christian
pyöreiden, syvällä olevien silmien liikkuessa levottomasti sinne tänne
suhteettoman suuren nenän juuressa. Hän oli sanonut »hiton paha olo»
vain ylenpalttisen epätoivon pakottamana, mutta konsulitar sanoi:
»Jos käytämme sellaisia sanoja, rankaisee hyvä Jumala vielä suuremmilla
kivuilla!»
Tohtori Grabow koetteli pojan suonta; hänen hyväntahtoiset kasvonsa
näyttivät vielä pitemmiltä ja lempeämmiltä.
»Pieni pahoinvointi... ei sen pahempaa, rouva konsulitar!»
hän lohdutti. Sen jälkeen jatkoi hän hitaalla, täsmällisellä
virkakielellään: »Olisi paras panna hänet sänkyyn... hiukan
lasten jauhoja, kenties kupillinen kamomillateetä hikoamisen
aikaansaamiseksi... Ja ankara ruokajärjestys — ymmärrättehän, rouva
konsulitar? Kuten sanottu, ankara ruokajärjestys. Palanen kyyhkysen
lihaa — viipale ranskanleipää...»
»En minä huoli kyyhkystä!» huusi Christian aivan suunniltaan. »Minä en
syö enää milloinkaan — mitään! Minulla on niin paha, niin hiton paha
olo!» Tuo voimasana näytti suorastaan tuottavan hänelle lievitystä,
niin painokkaasti se lausuttiin.
Tohtori Grabow hymyili hiljaista, sääliväistä, melkeinpä
surunvoittoista hymyä. Kyllä tämä nuorukainen syö taas piankin!
Hän oli viettävä samaa elämäntapaa kuin muut ennen häntä. Hän oli
viettävä päivänsä isiensä, sukulaistensa, tuttaviensa tavoin istuen
paikallaan ja syöden valikoituja, raskaita, maukkaita ruokia...
Mutta mitäpäs se häneen kuului! Hän. Friedrich Grabow, ei aikonut
sekaantua häiritsevästi näiden varakkaiden, miellyttävien, kunnon
kauppiasperheiden elämäntapoihin. Hän tuli, kun kutsuttiin, määräsi
pariksi päiväksi ankaran ruokajärjestyksen — hiukan kyyhkysenlihaa,
viipaleen ranskanleipää... niin — ja vakuutti tunnonvaivoitta, ettei
tauti tällä kertaa ollut sen pahempilaatuista. Joskin hän oli vielä
nuori, oli hän jo pitänyt omassaan monen kelpo kansalaisen kättä, joka
oli syönyt viimeisen savulihareiden, viimeisen täytetyn kalkkunan ja
joka, joko äkkiarvaamatta konttoripulpettinsa ääressä tai jonkun aikaa
vuoteessa kärsittyään, oli saanut heittää itsensä Herran huomaan.
Sitä sanottiin halvaukseksi, äkilliseksi kuolemantapaukseksi...
niin, mutta hän, Friedrich Grabow, olisi voinut luetella heille
monta sellaista tapausta, jolloin ei voitu huomata »mitään kuoleman
syytä», jolloin sitä ei edes oltu odotettu, jolloin asianomaisessa
vain ruoan jälkeen konttoriin palattua oli tuntunut pieni huimauksen
tuntemus... Mutta mitäpäs siitä! Hän, Friedrich Grabow, ei itsekään
halveksinut täytettyjä kalkkunoita. Tämänpäiväinen taikinoitu kinkku
Chalotten-kastikkeineen oli ollut kerrassaan herkullinen, hitto vieköön,
samoin sitä seurannut »taivaanmanna» mantelileivoksineen, vadelmineen
ja munakiisseleineen, jota syömään käydessä jo henki kulki vaikeasti...
niin. »Ankara ruokajärjestys, kuten sanottu — ymmärrättehän, rouva
konsulitar. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää...»