Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»;
se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja
munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä
lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.
»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook
vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa
oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi
pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita,
juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja
hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa
oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin
valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin
pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä
esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno
leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä
sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän
viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan... »Tyhjentäkäämme
siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun
isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan —
Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten
menestykseksi... eläköön!»
»Poissaolevien?» ajatteli konsuli kilistäen häntä kohti ojennettuja
laseja. »Tarkoitettiinko sillä Frankfurtissa olevia sukulaisia ja
kenties Hampurin Duchanipseja vai oliko vanhalla Wunderlichilla jokin
taka-ajatus...?» Hän nousi kilistääkseen isänsä kanssa katsoen tätä
sydämellisesti silmiin.
Mutta nyt ryhtyi kaupanvälittäjä Grätjens pyrkimään pystyyn paikaltaan,
ja se vei aikaa; kun hän vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille,
yhtyi hänkin narisevalla äänellään kauppahuone Johann Buddenbrookille
kohdistettuun maljaan toivoen talolle jatkuvaa menestystä, nousua ja
kukoistusta, kotikaupungin kunniaksi.
Ja Johann Buddenbrook kiitti toisten ystävällisistä sanoista, ensin
perheen päänä, sitten kauppahuoneen vanhempana johtajana — sekä lähetti
Thomaksen hakemaan kolmatta Malvasier-puIloa, sillä hän huomasi
laskeneensa väärin luullessaan kahden pullon riittävän.
Lebrecht Krögerkin puhui. Hän teki sen istualtaan, koska se teki vielä
tehokkaamman vaikutuksen, ja liikutti vain silloin tällöin päätään
ja käsiään mitä sulavimmin. Hän kohdisti puheensa talon molemmille
naisille, mme Antoinetteile ja rouva konsulittarelle.
Mutta hänen lopetettuaan, »taivaanmannan» ollessa jo melkein tyystin
kurkkua alempana ja Malvasierin laulaessa loppua, kohosi paikaltaan
rykäisten ja yleisen huudahtelun seuraamana herra Jean Jacques
Hoffstede... pöydän alapäässä istuvien lasten taputtaessa käsiään.
»_Excusez!_ En voinut muuta...» hän lausui, sipaisten terävää nenäänsä
ja vetäen takataskustaan paperin... Huoneeseen levisi hiisku maton
hiljaisuus.
Paperi, jota hän piteli kädessään, oli korean monikoukeroinen, ja
hän luki seuraavat sanat kukkasin ja kullatuin kiehkuroin koristetun
soikion keskeltä:
»Ystävällisen kutsun johdosta Buddenbrookin perheen uuden talon
iloiseen vihkiäistilaisuuteen lokakuussa vuonna 1835.»
Tämän jälkeen hän alkoi lukea jo jonkun verran vapisevalla äänellään:
»Ystävät! — Ma saanhan luvan
laulun pienen virittää
kunniaksi tämän tuvan,
jolle taivas hymyää.
Teille, kelpo harmaahapset,
teille omistan mä sen;
mut myös teille, rakkaat lapset,
virressäni laulelen.
Kauneus ja kumo jalo
tääll' on siteess' saman vyön;
Venukselt' on katseen valo.
Vulkanukselt' tarmo työn
Riemun tyyntä elämätä
suokoon teille vastaisuus,
kirkkautta kestävätä
jokainen päivä uus!
Aivan loppumattomasti
onnestanne iloitsen.
Myöskin yhtä useasti
sitä teille rukoilen.
Muhkeasti taloanne
asukaa — ja pitäkää
ystävänä muistossanne
se, ken laati säkeet nää!»
Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut
suosion myrsky.
»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli
herttaista!»
Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin
huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi
huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt
häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».