»Näittekö te hänet, herra pastori?» —
Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton
tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean,
hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä
vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko
seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti
koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin
leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului
myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti
kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —
Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut
itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean
Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin;
edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä
paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa...
»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen
suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja
ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.
»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki
siihen aikaan eräs hauska juttu...» Hän pelasi kaiket päivät korttia
saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän
kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen
pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits
Napoleons?'
— _Oui, sire, plus que le Grand!_ vastasi Rapp.
Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede
oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin
kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:
»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä
suuruuttaan... mikä tahdon mies!»
Konsuli pudisti vakavasti päätään.
»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen
kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti
Egyptissä kahdeksansataa vankia...»
»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori
Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä
tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman
sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös...»
Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt
joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin
sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen...
»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli
alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en
ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan!
Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää
sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»
Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen
päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.
Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat
huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.
»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta
pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani
ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.
»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti... »Hauska
rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista...»
»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista...»
Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen
perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin
käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia...»
»Käytännölliset ihanteet... kyllä vain...» Ukko Buddenbrook
leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon.
»Käytännölliset ihanteet... ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän
unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään
taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja
kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat
yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia... ja
teollisuutta... ja rahan hankintaa... Hyvähän se on kaikki, erittäin
hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin?
En tiedä miksi se minua tympäisee... en tarkoita mitään,Jean...
Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia...»
Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat
konsulia... »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia
Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa...» — Herra Köppen
oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti,
mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän
tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.
Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin
hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.
Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin
raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin
väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin
kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta,
tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän
sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus
ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.
Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti
puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien
keittämistä punaviinissä... »Ne pitää paloitelia kunnollisesti,
rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita
ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja
lusikallinen voita... Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani,
ne pitää keittää verineen päivineen...»
Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli
Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän
alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan
mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen
tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä
hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen
puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään
hellyyden vallassa.
Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa
puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt
viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen
seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili
Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan,
kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä,
jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista
puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä.
Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka
sijaitsi aivan Burgtorin takana.
»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten
aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon!
Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku!
Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut,
puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt...»
»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen
pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa
luonto sillä tavoin silvottaisiin...»
»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö
minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan...»
»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla,
tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä
olisi pienintäkään oikeutta siihen...»
»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei
haittaa... nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö
se on...»
Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen
ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin
vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää
lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut
sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat
palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui
likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä,
hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi
hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti:
»Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi
tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä
pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä
ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman
ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa
herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.