»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin
mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat
punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava
valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän
kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön
kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.
»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata... täällä kelpaa
elää, sen minä sanon...» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen
omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä
hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha
kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista,
kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat
kirjakielestä poikkeavasti.
»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens
kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua
— hänhän sen tiesi, jos kukaan.
Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui
naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla
joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut
voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein
sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger
mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja
madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä
sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.
»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede
vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli
hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.
»Vuonna... odotahan... noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten
paremmin selvillä sellaisista asioista...»
»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa
pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori
Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava
taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan... Surullista, että tuon
kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden
aikana...»
Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli
minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen
niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä
niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä...
»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun
ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön... Dietrich Ratenkampin ei
olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun
hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta,
hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän
takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä... Viimein siitä
tuli loppu... Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta...
Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa?
Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta
Ratenkamp ei välittänyt mistään...»
»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli
levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä
eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä,
pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.
»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä.
Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän
liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi
kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen
hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti
alamäkeen... Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli
_passée_. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen
perikatoa kohti...»
»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi
pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä
vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua
myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»
»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti
kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi
ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi... Hänen
on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla... Minä olen vakuutettu
siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän
myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin
jähmettynyt...»
»No, _assez_, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan
kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi...»
Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta
Lebrecht Kröger sanoi:
»Pysytelkäämme mieluummin iloisessa nykyhetkessä!»
Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa,
jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan
sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi
viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»
Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame
Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä.
Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö
oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori
Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:
»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä
nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan
ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin... Minulla on
useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä
väkemme kohtaloihin... Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame
Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen,
eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi
Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, _anno_ 1806
piteli käsissään... ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame...»
Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena.
Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä
miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori,
joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta
hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä
kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet
ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon
jollekulle seurassa olijalle...
»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun
iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea
pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa,
ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon
huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa
hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli
seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä
menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä... Ajattelin siinä
kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni
rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja
madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.
»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani?
Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa?
Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille
kiedottuna, puolijuoksua, _coiffure_ aivan epäjärjestyksessä... Taikka
_coiffuresta_ saattoi tuskin puhua, madame.
'Kuinka miellyttävä _surprise!'_ sanon minä rohjeten tarttua häntä
käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa.
'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja
huohottaa: 'Tekö siinä olette... jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa!
Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani.
'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä
puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin
sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean
kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä
vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi
jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko
ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!
No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä
sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä,
'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme
puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!'
Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa,
yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka
olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa
säilytettiin hopeoita.
'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn
kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa,
hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin
honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista
hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän
vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu
hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra
tahtoo?'
'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen _point d'honneur'iä_, 'onko tämä
homma teidän loistavan _chargenne_ mukaista?... Kaupunkimme ei ole
sulkenut porttejaan keisarilta...' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On
sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita...!'
'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt
jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano
sellaisessa tapauksessa, talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän
on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar... ' — ' Kuinka,
ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan
lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on
filosofian vihollinen!'
Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan
teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni
moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta
sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun
ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa
näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi
yhden muistoksi mukanaan, niin...'
Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen
eikä jumalallinen laki... He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin
tuon pienen peloittavan miehen...