Nuorempi talon herroista oli yleisen liikehtimisen aikana koetellut
kädellään vasenta rintapieltään, jossa rapisi paperi. Hänen kasvoiltaan
oli kadonnut seurusteluhymy; sitä seurasi nyt jännittynyt, huolestunut
ilme, ja ohimoilla liikehti pari jännettä kuin olisi hän purrut
hampaansa yhteen. Vain näön vuoksi astui hän pari askelta ruokasalia
kohti, mutta jäi sitten jälkeen hakien silmillään äitiänsä, joka
oli menossa kynnyksen yli viimeisten vieraiden joukossa pastori
Wunderlichin rinnalla.
»_Pardon_, hyvä herra pastori... Pari sanaa, äiti!» Ja pastorin
nyökätessä hilpeästi suostumuksen merkiksi vei konsuli Buddenbrook
vanhan rouvan takaisin maisemahuoneeseen, ikkunan ääreen.
»Sanalla sanoen. Gottholdilta on tullut kirje», sanoi hän nopeasti ja
hiljaa, katsoen äitinsä kysyviin, tummiin silmiin ja vetäen taskustaan
kokoontaitetun, sinetöidyn paperin. »Tämä on hänen käsialaansa... Se on
jo kolmas kirje, ja isä on vastannut vain ensimmäiseen... Mitä minun
pitää tehdä? Se saapui jo kahden aikaan, ja minun olisi pitänyt antaa
se isän käteen kauan sitten, mutta en hennoisi turmella hänen hyvää
tuultaan tänään. Mitä te arvelette? Vielähän me ehdimme hänen kanssaan
puhua...»
»Olet oikeassa, Jean, odotetaan!» sanoi madame Buddenbrook tarttuen
tapansa mukaan ripeästi poikansa käsivarteen. »Mitähän se saattaakaan
sisältää!» lisäsi hän sitten huolestuneesti. »Hän ei anna perään, vaan
rettelöi oman osuutensa lunastussummasta... Ei, ei, Jean, ei nyt...
Mieluummin illalla, ennen maatamenoa...»
»Mitä minun pitää tehdä?» uudisti konsuli ravistaen alaspainunutta
päätään. — »Olen itse monesti aikonut pyytää isää myöntymään... Asia ei
saa näyttää siltä kuin minä, velipuoli, olisin tunkeutunut vanhempien
suosioon ja hautoisin hankkeita Gottholdia vastaan... isänkin takia
tahdon välttää sellaista asemaa. Mutta ollakseni rehellinen... minä
olen kuitenkin _associé_. Ja Bethsy ja minä olemme maksaneet aivan
kohtuullisen vuokran toisesta kerroksesta... Mitä tulee Frankfurtissa
olevaan sisareen, on se asia kunnossa. Hänen miehensä nauttii jo
nyt, isän eläessä, luovutusmaksua, joka on vain neljännes talon
koko kauppasummasta... Se on edullinen sitoumus, johon isä suostui
arvelematta ja josta täytyy iloita kauppahuoneen asioiden kannalta. Jos
nyt isä osoittautuu aivan mahdottomaksi Gottholdin suhteen, on se...»
»Joutavia, Jean, sinun suhteesi asiaan on toki selvä. Mutta Gotthold
uskoo, että minä, hänen äitipuolensa, huolehdin vain omista lapsistani
vieroittaen hänet tahallani hänen isästään. Sehän se on surullisinta.»
»Se on kokonaan hänen syynsä!» huudahti konsuli melkein kiihtyneesti,
mutta alensi sitten äänensä katsahtaen ruokasaliin päin. »Koko tämä
surullinen suhde on hänen aiheuttamansa! Ajatelkaa nyt! Miksi hän
ei saattanut olla ymmärtäväinen! Minkätähden hänen täytyi naida tuo
demoiselle Stüwing ja koko... se puotihomma...» Konsuli naurahti
harmistuneesti ja hämillään. »Isän vastenmielisyys tuota puotia kohtaan
on heikkoutta; mutta Gotthold olisi voinut taipua tähän pieneen
turhamaisuuteen...»
»Voi, Jean, parasta olisi, kun isä suostuisi!»
»Mutta voinko minä kehoittaa häntä siihen?» huohotti konsuli vieden
kiihtyneesti käden otsalleen. »Minä kannatan asiaa henkilökohtaisesti,
siksi minun pitäisi sanoa: maksakaa, isä. Mutta minä olen myöskin
_associé_, olen hoitanut liikkeemme asioita, ja ellei isä katso
olevansa velvollinen luovuttamaan liikepääomasta mainittua summaa
tottelemattomalle, niskoittelevalle pojalle, niin... On kysymyksessä yli
yksitoistatuhatta taaleria. Se on iso raha... Ei, ei, en mitenkään voi
kehoittaa häntä siihen... mutta en myöskään panna vastaan. En tahdo
olla tekemisissä koko asian kanssa, koko kohtaus isän kanssa on minulle
_désagréable_...»
»Myöhemmin illalla, Jean. Mennään nyt, toiset odottavat...»
Konsuli kätki paperin povitaskuunsa, tarjosi käsivartensa äidilleen,
ja sitten he yhdessä astuivat kynnyksen yli kirkkaasti valaistuun
ruokasaliin, jossa seura juuri oli ehtinyt asettua paikoilleen pitkän
pöydän ympärille.
Seinän taivaansiniselle taustalle oli maalattu hoikkia pylväitä ja
kreikkalaisten jumalien kuvapatsaita. Raskaat punaiset verhot oli
vedetty ikkunain eteen, ja huoneen joka nurkassa paloi korkeassa
kullatussa haarajalassa kahdeksan kynttilää, lukuunottamatta pöydällä
hopeaisissa jaloissa palavia kynttilöitä. Jykevän ruokakaapin
yläpuolella, vastapäätä maisemahuoneen ovea, riippui suuri öljymaalaus,
joka kuvasi italialaista merenlahtea ja jonka utuisen sininen sävy oli
tässä valaistuksessa erittäin vaikuttava. Seinustoilla oli suuria,
jäykkäselkäisiä, punaisella damastilla päällystettyjä sohvia.
Madame Buddenbrookin kasvoilta oli kadonnut viimeinenkin huolen ja
levottomuuden jälki hänen asettuessaan pastori Wunderlichin ja vanhan
herra Krögerin väliin, joka istui leveänä ikkunan puoleisella seinällä.
»_Bon appétit_!» virkkoi hän sydämellisesti, nyökäten keveästi
ja nopeasti ympärilleen ja antaen samalla katseensa kulkea koko
pöytäkunnan yli aina lapsiin asti...