Herra Jean Jacques Hoffstede, kaupungin runoilija, joka varmasti oli
varannut taskuunsa pari säettä tämänkin päivän kunniaksi, ei ollut
paljon nuorempi Johann Buddenbrook vanhempaa, ja hännystakkinsa vihreää
väriä lukuunottamatta oli hänkin puettu samanlaisen muodin mukaan.
Mutta hän oli vanhaa ystäväänsä hoikempi ja liikkuvampi, ja hänellä oli
pienet, vilkkaat, vihertävät silmät ja pitkä, terävä nenä.
»Parhaimmat kiitokseni», lausui hän pudistettuaan talon herrojen kättä
ja sanottuaan naisille pari niitä mairittelevinta kohteliaisuutta
— kohdistaen ne erikoisesti konsulittareen, jota hän kunnioitti
rajattomasti — kohteliaisuuksia, jollaisia nuori polvi tuskin enää
kykeni keksimään ja joihin yhtyi mitä huomaavaisin hymy. »Parhaimmat
kiitokseni ystävällisestä kutsustanne, arvoisa talonväki. Nämä
nuorukaiset», sanoi hän osoittaen Tomia ja Christiania, jotka seisoivat
hänen vieressään siniseen takkiin ja nahkavyöhön puettuina, »tapasimme
tohtorin kanssa Königstrassella heidän palatessaan opinnoiltaan.
Pystyviä poikia — vai kuinka, rouva konsulitar? Thomaksella on jykevä,
vakava järki, hänestä täytyy ehdottomasti tulla kauppias. Christian
sitävastoin näyttää minusta vähän hulivililtä, hän taitaa olla hiukan
_incroyable_... Mutta en salaa _engouement'iäni_. Hän tulee varmaankin
jatkamaan lukujaan: hän on terävä ja sukkelapuheinen...»
Herra Buddenbrook avasi kultaisen nuuskarasiansa.
»Oikein! Eikö hänestä yksin tein voi tulla runoilija, Hoffstede?»
Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi
huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien
haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.
»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi
kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi,
että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.
Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei
naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin
pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä
alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa,
etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.
»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen
kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund
Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi
painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin
muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta...» Tämän
hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti
opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta
kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.
»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra
Hoffstede oli haltioissaan.
»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri
niin! Sepä oli erinomaista!»
Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä
vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa
eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen
nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja
kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.
Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa,
puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista... Herra Hoffstede ihaili
kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka
oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow,
konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät
hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja
erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli
se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet
tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei
lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta
leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.
»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia
ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean
suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.
»Se on Lebrecht Krögeriltä», sanoi M. Buddenbrook myhäillen. »Arvoisa
sukulaiseni on aina runsaskätinen. Minun lahjani ei ollut yhtä suuri,
kun hänen Burgtorin vieressä oleva huvilansa valmistui. Mutta hän onkin
aina ollut niin... hieno, antelias, oikea _à la mode_-keikari...»
Kellonkilinä oli kaikunut jo useamman kerran kautta talon. Nyt saapui
pastori Wunderlich, lyhytsäärinen, pitkään mustaan takkiin puettu vanha
herra. Hänellä oli puuteroitu tukka ja valkopintaiset, hauskat, iloiset
kasvot, joiden keskeltä vilkkui harmaa, hyväntuulinen silmäpari. Hän
oli ollut jo useamman vuoden leski ja laski kuuluvansa entisen ajan
vanhoihinpoikiin samoin kuin pitkä kaupanvälittäjä herra Grätjens,
joka saapui hänen seurassaan ja piti aina toista laihaa kättään
kiikarin tavoin silmiensä edessä kuin tarkastaen taideteosta; hän oli
tunnustettu taiteentuntija.
Saapui sitten myös senaattori, tohtori Langhals rouvineen, kumpikin
talon vanhoja ystäviä, — samoin viinikauppias Köppen suurine,
punoittaville kasvoineen, jotka paistoivat avarain, korkealla
pullottavien hihapuhvien keskeltä, sekä tämän yhtä pullea rouva...
Kello oli jo yli puoli viiden, kun vihdoinkin saapuivat Krögerit,
konsuli Kröger ja hänen poikansa Jakob ja Jürgen, jotka olivat
Tomin ja Christianin ikäisiä. Ja melkein samaan aikaan tulivat myös
konsulitar Krögerin vanhemmat sekä muuan vanha, hempeä aviopari,
puutavara-tukkukauppias Överdieck ja tämän rouva, jotka puhuttelivat
toisiaan kaikkien kuullen mitä hellimmillä nimillä.
»Hienot ihmiset tulevat myöhään», sanoi konsuli Buddenbrook suudellen
anoppinsa kättä.
»Mutta voimalla ja väellä!» — Johann Buddenbrook osoitti laajalla
kädenliikkeellä tulijoita ja puristi sitten vanhan herran kättä.
Lebrecht Kröger, tuo _à la mode_-keikari, kookas, komea mies, käytti
vielä hiukan puuteroitua tukkaa, mutta oli muuten nykyaikaisesti
puettu. Hänen samettiliiveissään välkkyi kaksi riviä timanttinappeja.
Justus, hänen poikansa, jolla oli pieni poskiparta ja suipoksi
kierretyt viikset, muistutti isäänsä vartaloltaan; hänellä oli myös
tämän pyöreät, hienot kädenliikkeet.
Aluksi ei laisinkaan istuuduttu, vaan jäätiin seisomaan pääasiaa,
ateriaa odotellen, jutellen yhtä ja toista. Sitten Johann Buddenbrook
vanhempi tarjosi madame Köppenille käsivartensa lausuen selkeällä
äänellä:
»No niin, jospa sitten alkaisimme, _mesdames et messieurs_...»
Mamsseli Jungmann ja häntä seuraava sisäkkö olivat aukaisseet
ruokasaliin vievän valkoisen kaksoisoven, ja seurue alkoi soljua sinne
verkalleen, vakaisesti. Tässä talossa saattoi aina olla varma ruoan
laadusta ja runsaudesta...