Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.
Ensimmäinen luku.
»Mitä se on — Mitä se on...»
»Siinäpä se solmu onkin, _ma très chère demoiselle_!»
Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa
istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä,
valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka
patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi
auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.
»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias
hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea
silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän
kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään
pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja
saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten
sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut»
tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen
yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835
ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon
korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt
vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla
talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle
eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.
»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin
ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan...» Hänen tätä
ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään
nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo
hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan
ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan
tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti
Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä
ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia
kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen
näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana
työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku.
Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa
pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen
välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut
käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä,
kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.
Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksesta
perheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisin
Duchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevä
rouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla,
oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vailla
olevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta,
ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän piteli
pientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosien
vieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi.
Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittain
romaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästä
ranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.
Hänen miniänsä, konsulitar Elisabeth Buddenbrook, syntyisin Kröger,
nauroi krögeriläistä naurua, joka alkoi posahtavalla huuliäänellä
ja jonka aikana leuka painui rintaa vasten. Hänellä, kuten kaikilla
Krögereillä, oli erittäin ylhäinen ulkomuoto, ja joskaan häntä ei
voinut sanoa suorastaan kauniiksi, herätti hän kuitenkin levollisine,
varmoine ja pehmeine liikkeineen jokaisessa turvallisuuden ja
luottamuksen tunteen. Hänen punertaviin hiuksiinsa, joista osa oli
kiedottu päälaelle pieneksi kruununtapaiseksi sykeröksi, kun taas
toinen osa riippui leveinä, taidokkaasti käheröityinä hiuskiehkuroina
korvallisilla, liittyi hienonhieno valkoinen hipiä, jossa erotti
joitakuita pieniä kesakoita. Lukuunottamatta hiukan liian pitkää nenää
sekä pientä suuta oli hänen kasvoissaan luonteenomaisinta se, ettei
alahuulen ja leuan välissä ollut minkäänlaista syvennystä. Hänen lyhyet
puhvihihaiset liivinsä, joiden jatkona oli kaita, kirkaskukkainen,
ilmava silkkihame, jättivät paljaaksi verrattoman kaunismuotoisen
kaulan, jota ympäröi suurin hohtokivin koristettu atlasnauha.
Konsuli kurottautui eteenpäin hiukan hermostuneesti. Hänellä oli
yllään kanelinvärinen, leveärinnuksinen takki nuijanmuotoisine
hihoilleen, jotka vasta ranteen alapuolella kuroutuivat tiukasti
käden ympärille. Hänen ruumiinmukaiset housunsa olivat valkoisesta
pesukankaasta, ja niiden ulkolaitaa pitkin kulki musta viiru. Kankean
kohokauluksen ympärille oli sidottu paksu silkkinen kaulaliina, joka
peitti värikkäiden liivien aukeaman... Hänellä oli isänsä jonkun verran
syvällä olevat siniset, valppaat silmät, vaikka niiden ilme kenties
oli haaveellisempi; mutta hänen kasvonpiirteensä olivat vakavammat ja
ankarammat, hänen nenänsä teki korkean, voimakkaan kaaren, ja posket,
joiden keskivaiheille ulottui vaalea, kihara poskiparta, eivät olleet
lähimainkaan yhtä pyöreät kuin vanhuksen.
Madame Buddenbrook kääntyi miniänsä puoleen, töykkäsi tämän käsivartta,
katsoi hihittäen hänen helmaansa ja sanoi:
»_Mon vieux_ pysyy aina samana, eikö totta, Bethsy?»
Konsulitar heristi vain ääneti hentoa sormeaan, niin että hänen
kultainen ranneketjunsa kilahti, sitten hän vei kätensä hänelle
ominaisella tavalla suupielestä tukkalaitetta kohti, ikäänkuin
sipaistakseen pois jonkun löyhentyneen kiharan.
Mutta konsuli sanoi suopean hymyn ja nuhtelun sekaisella äänellä:
»Voi teitä, isä, joko te taas teette pilaa pyhistä asioista!...»
Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan
avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook
oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe
ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka
seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla;
ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto,
joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun
mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä,
nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan
veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä
paimenia... Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun
hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien
ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.
Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä
pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen
ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen
harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.
Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja
jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni
ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen
loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.
Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä
pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi
johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä
syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen
uuniristikon takana.
Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun
toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan
keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa
vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook
vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.
Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka
toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun
kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle
päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä
vieraitaan odotellen...
Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää
mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan
ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren»
alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua
kappaleen matkaa yli maalin...
»Amen», sanoi hän, »minäpä tiedän jotakin, isoisä!»
»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan
pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää
jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa...»
»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka
sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen
alas!»
Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi
voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook
vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli
opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli
tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä
kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.
»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää
omia ihmeellisiä kuvittelujaan...»
»_Excusez, mon cher_!... _Mais c'est une jolie!_ Tiedäthän, ettei
moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas.
Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär...»
Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän
ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa,
oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana _anno_ 1813 nelivaljakolla
viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja
Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut
kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa
piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli
hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa
konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita
loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon
tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön —
orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen
Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää
hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra
oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa... Muuten oli Ida
Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja
soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi
erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset
periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien
ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan
välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin
palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten
koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä
parhaimpaan keskiluokkaan...
Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään
lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla
oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku
Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua
lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen
ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun
haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan
tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan
samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.
»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut
ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään...»
Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen
ollut osannut lausua sitä lainkaan.
M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle
ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja
sanoi:
»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky.
Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas
joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin...»
Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän
tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.
»Ei, ei», sanoikin isoisä, »pää pystyyn, Tony, _courage!_ Sama ei
sovellu kaikille. Kukin laatunsa mukaan. Thilda on kunnon tyttö, mutta
arvo on meillekin annettava. Puhunko _raisonnable_, Bethsy?»
Hän kääntyi miniänsä puoleen, joka tavallisesti yhtyi häneen, kun
taas mme. Antoinette enimmäkseen kannatti konsulia, tosin luultavasti
enemmän järkisyistä kuin vakaumuksesta. Näin ojensivat nuo kaksi
ihmispolvea toisilleen ristikkäin kättä.
»Te olette kovin hyvä, isä», sanoi konsulitar. »Tony on tekevä
parhaansa, että hänestä tulisi viisas kunnon nainen... Ovatko pojat
palanneet koulusta?» kysyi hän Idalta.
Mutta Tony, joka oli isoisän polvelta kurottunut katsomaan ulos
katupeilistä, huusi melkein yht'aikaa:
»Tom ja Christian tulevat Johannisstrassea pitkin... ja herra
Hoffstede... ja tohtorisetä...»
Pyhän Mariankirkon kellot alkoivat soittaa koraalia: ping, ping —
pang! huononlaisessa tahdissa, joten oli vaikea tietää, mitä säveltä
ne oikein tarkoittivat, mutta se kuului sentään hartaan juhlalliselta.
Ja pienen ja suuren kellon iloisesti ja arvokkaasti lyödessä neljää
kajahti samassa alhaalta ulko-oven kellon kilinä avaran eteisen
halki, minkä jälkeen Tom ja Christian todellakin ilmestyivät näkyviin
ensimmäisten vieraiden, Jean Jacques Hoffsteden, runoilijan, ja tohtori
Grabowin, kotilääkärin, kanssa.