Kärsittyään loppuun toisen vankeusaikansa tuli entinen sukkela,
itserakas keikari Proshka sieltä aivan myytynä miehenä. Selvänä
ollessaan hän istui tyhjäntoimittajana ja isän haukkumisista huolimatta
söi leipää, työtätekemättä; milloin taas tuli juomahalu, oli valmis
varkain viemään mitä hyvänsä kapakkaan ja juomaan suuhunsa. Istuskeli,
yskiskeli ja syljeskeli. Lääkäri, jonka luona hän kävi, kuunteli rintaa
ja pudisti päätänsä.
— Sinä, veikkonen, tarvitsisit semmoista, mitä sinulla ei ole.
— Niinhän se taitaa aina olla.
— Juo maitoa, ole polttamatta.
— Nyt on paasto, eikä ole lehmääkään.
Eräänä kevätyönä hän ei saanut ollenkaan unta, oli ikävä, kovin olisi
tehnyt mieli juoda. Kotona ei ollut mitä viedä. Pani lakin päähänsä ja
meni ulos. Kulki kujaa myöten pappilaan asti. Lukkarilta oli äes jäänyt
nojalleen aitaa vasten. Proshka tuli luo, otti äkeen hartioilleen ja
meni kapakkaan. — Ehkä tuo antanee pullosen. — Mutta ei ehtinyt kuin
pari askelta, niin lukkari jo tuli kuistille ja aamuhämärässä näki
Proshkan vievän äestä.
— Hei mies, minne matka?
Tuli siihen muita, Proshka pantiin kiinni, suljettiin koleaan koppiin,
11 kuukauden vankeuteen.
Oli syksy, Proshka siirrettiin sairaalaan. Hän yski niin, että rinta
oli repeytyä, eikä voinut päästä lämpimäksi. Kylmästä vapisematta
saattoivat olla vain kaikkein vahvimmat miehet. Mutta Proshka vapisi
yöt päivät. Tirehtööri oli tarkka puista eikä sallinut lämmittää
ennen marraskuuta. Kovasti kärsi Proshka ruumiillisesti, mutta vielä
enemmän henkisesti. Kaikki tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän inhosi
kirkonpalvelijaa ja tirehtööriä, kun hän ei antanut lämmittää, vartijaa
ja naapurikopin vankia, jolla oli punainen, turvonnut alahuuli. Ei
hän myöskään voinut sietää erästä vastatullutta pakkotyöläistä.
Tämä oli Stepan; hän sai ruusun päähänsä ja siirrettiin sairaalaan
Proshkan viereiseen vuoteeseen. Alussa Stepan inhotti Proshkaa, mutta
sitte Proshka rupesi pitämään hänestä siihen määrään, ettei muuta
odottanutkaan kuin saada puhua Stepanin kanssa. Vasta kun Proshka sai
puhua Stepanin kanssa tyyntyi tuska hänen rinnassaan.
Stepanilla oli aina tapana kertoa kaikille viimeisestä murhateostaan ja
miten se oli häneen vaikuttanut.
— Jospa se olisi edes huutanut tai muuta sellaista, — sanoi hän, -mutta
ei, "tässä olen, pistä kuoliaaksi. Mitä minusta, mutta säälisit toki
itseäsi."
— Tietäähän sen, kauhistaa se hengiltä ottaminen, rupesin tässä kerran
lammasta teurastamaan, ei tahtonut tulla mitään. Mutta minä en ole
ketään tappanut, ja minkätähden ne kirotut ovat minut tämmöiseksi
saattaneet. En ole kellekään pahaa tehnyt...
— No, se luetaan sinulle ansioksi siellä.
— Missä siellä?
— Kuinka niin, missä? Entä Jumala?
— Missäpä se Jumalakaan, kuka sen on nähnyt, enhän minä siihen usko.
Kuolen, ruoho kasvaa päälle. Siinä kaikki.
— Niinkö arvelet. Minä olen monta ihmistä hengiltä ottanut, mutta se
siellä vain muita palveli. Niinkö sinä siis luulet, että minulle tulee
sama kuin hänellekin? Johan nyt.
— Luulet kaiketi että kuoltuasi sielu jääpi?
— Mitenkäs muuten. Niin se on.
Raskasta oli Proshkan kuolema, ei tahtonut saada henkeä. Viimeisellä
tunnilla kuitenkin äkkiä helpotti.
Hän kutsui Stepanin luokseen.
— Hyvästi nyt, veikkonen. Kuolemaan tästä täytyy ruveta. Jos lienen
ennen pelännyt, nyt ei pelota. Kun vain pian pääsisin.
Ja Proshka kuoli sairaalaan.