Neiti Liisa Evropkinin mieli oli ollut alituisessa innostuksen
tilassa. Mitä pitemmälle hän edistyi vasta auenneella kristillisen
elämän tiellä, sitä varmempi hän oli tämän tien totuudesta ja sitä
iloisemmaksi tunsi olonsa.
Hänen lähimpinä tarkoituksinaan oli nyt kaksi asiaa: ensiksikin,
käännyttää Mahin, tai, kuten hän oikeastaan tarkoitti, saada hänet
palaamaan itseensä, omaan hyvään, erinomaiseen luonteeseensa. Liisa
rakasti häntä, tämän rakkauden valossa hänelle avautui Mahinin sielun
kaikille ihmisille yhteinen jumaluus, mutta hän näki tässä kaikille
ihmisille yhteisessä ominaisuudessa myöskin jotain Mahinille yksin
ominaista hyvyyttä, hellyyttä ja ylevyyttä; toisena tarkoituksena oli
lakata olemasta rikas. Hän oli päättänyt vapautua rikkaudesta aikeessa
panna Mahin koetukselle, mutta sitten halusi tehdä sen omankin sielunsa
vuoksi, evankeliumin käskyä noudattaen. Aluksi hän rupesi jakamaan
omaisuuttaan, mutta siinä teki hänelle esteen isä ja, vielä enemmän
kuin isä, avustusta anovien tulva. Silloin hän päätti kääntyä erään
pyhän elämänsä vuoksi kuuluisan vanhuksen puoleen, pyytäen ottamaan
hänen rahansa ja tekemään niillä mitä tahtoo. Saatuaan asiasta tiedon
isä vimmastui ja kiivaassa keskustelussa sanoi häntä mielipuoleksi,
uhaten ryhtyä toimenpiteisiin hänen vapautensa rajoittamiseksi.
Isän kiihkoiset, hermostuneet sanat saivat kiihdyksiin myöskin Liisan
ja hän ei ehtinyt malttaa mieltänsä ennenkuin oli tullut sanoneeksi
isälle törkeyksiä, nimittäen hirmuvaltiaaksi, jopa oman voiton
pyytäjäksi.
Täytyi pyytää anteeksi isältä. Isä vakuutti leppyneensä, mutta Liisa
näki selvästi hänen olevan vielä vihoissaan eikä antaneen anteeksi.
Mahinille Liisa ei tahtonut tästä puhua. Sisko, joka oli hänelle
Mahinin vuoksi mustasukkainen, eteni nyt Liisasta kokonaan, joten
Liisalla ei ollut kelle puhua ja kelle suruansa valittaa.
Jos katuu, niin katuu Jumalan edessä, ajatteli Liisa itsekseen, ja
kun sattui olemaan pääsiäispaaston aika, päätti ruveta paastoomaan
ja tunnustaa ripillä kaikki papille sekä pyytää neuvoa, miten olisi
meneteltävä tästä lähin.
Kaupungin lähistössä oli luostari, jossa tuo elämästään kuuluisa vanhus
eli, opettaen, ennustellen ja parannellen ihmisiä ihmeitten kautta,
joita pidettiin hänen tekoinaan.
Vanhus oli saanut kirjeen Liisan isältä, joka ilmoitti Liisan tulosta
ja hänen epäsäännöllisestä, kiihtyneestä mielentilastaan. Kirjeessä
lausuttiin vakaumus, että vanhus oli saattava tytön kultaiselle
keskitielle, hyvän kristillisen elämän poluille, pois olevien olojen
vastustuksesta.
Väsyneenä kävijöihin otti vanhus Liisan vastaan alkamalla hänelle
rauhallisesti selittää nöyryyden, olevien olojen ja vanhempien
kunnioituksen tarpeellisuutta. Liisa oli vaiti, punehtui ja hikoili,
mutta vanhuksen lopetettua alkoi kyyneleet silmissä ja ensin arasti
puhua siitä, että Kristus oli sanonut: luovu isästä ja äidistä ja
seuraa minua, sitten innostui yhä enemmän ja esitti vihdoin koko
ajatuksensa siitä, miten hän käsitti Kristusta. Vanhus aluksi
hienostaan hymyili ja vastasi tavallisilla opetuksilla, mutta sitten
vaikeni ja alkoi huokailla, toistaen vain toistamistaan: hyvä Jumalani.
— No, tulehan sitten huomenna ripille, — sanoi hän ja siunasi
ryppyisellä kädellään Liisan.
Seuraavana päivänä oli Liisa ripillä, ja vanhus päästi hänet,
jatkamatta keskeytynyttä keskustelua, lyhyesti vain kieltäytyen
ottamasta vastaan hänen rahojaan.
Tässä työssä ilmennyt puhtaus, täydellinen alttius jumalan tahdolle
ja innostus olivat hämmästyttäneet vanhusta. Ukko oli jo kauan sitten
halunnut luopua maailmasta, mutta luostari vaati hänen toimintaansa,
josta sillä oli tuloja. Hän oli siihen suostuvainen, vaikka
hämärästi tunsi asemansa valheellisuuden. Hänestä oli tehty pyhimys,
ihmeittentekijä, mutta hän olikin vain heikko, menestyksen pilaama
ihminen. Ja tämän tytön auennut sielu avasi nyt hänelle hänen oman
sielunsa, jolloin hän näki, kuinka kaukana oli siitä mitä tahtoi olla
ja minne sydän veti.
Jonkun aikaa Liisan käynnin jälkeen hän sulkeutui kammioonsa ja vasta
kolmen viikon kuluttua ilmestyi kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen
hän piti saarnan, jossa teki katumusta ja paljasti maailman syntejä,
kutsuen sitäkin katumuksekseen.
Hän saarnasi joka toinen viikko. Ja näitä saarnoja kuulemaan alkoi
yhä suuremmat väkijoukot kokoontua. Ja saarnamiehen maine levisi yhä
laajemmalle. Siinä oli jotain erikoista rohkeata, vilpitöntä, mikä
vaikutti ihmisiin.