Tiistai-päivänä pistäysi Natalia Ivanovnan luo tuttu nimismies. Natalia
Ivanovna kestitsi häntä paloviinalla ja suolatuilla sienillä, omaa
valmistetta. Ryypättyään ja haukattuaan ilmoitti nimismies, ettei
kuolemanrangaistusta huomenna vielä pannakaan toimeen.
— No miksi ei?
— On sattunut merkillinen juttu. Ei ole voitu saada pyöveliä.
Yksi olisi ollut Moskovassa, kertoi poikani, mutta se oli lukenut
evankeliumia ja saanut päähänsä, ettei pidä tappaa. Miekkonen on
itse tuomittu taposta linnaan, mutta nyt ei voi muka lain käskystä
tappaa. Sitä uhattiin raipoilla, mutta se sanoi: lyökää vain, en rupea
sittenkään.
Natalia Ivanovna punastui äkkiä, jopa hiostuikin pelkästä ajatusten
paljoudesta.
— Eikö niille kävisi anteeksiantaminen vielä?
— Miten se voisi käydä, kun ovat jo tuomitut. Keisari yksin voi antaa
anteeksi.
— Mistäs keisari saa tietää?
— On lupa anoa armoa.
— Mutta minunhan tähteni heidät on tuomittu, — sanoi vähäjärkinen
Natalia Ivanovna. — Mitenkäs minä siis voisin anoa armoa?
Nimismies naurahti.
- Anokaa vain.
- Siis saapi?
— Tietysti saapi.
— Mutta ehtiikö enää?
— Voipi sähkösanomalla.
— Keisarilleko?
— Mikä ettei? Voi vaikka keisarillekin.
Tieto siitä, että pyöveli oli kieltäytynyt ja oli valmis ennen
kärsimään rangaistusta kuin tappamaan, sai aivan odottamatta Natalia
Ivanovnan sielun kääntymään ylösalaisin, ja se kauhun ja osanoton
tunne, joka oli usean kerran pyrkinyt esille, pääsi nyt valtoinaan
purkautumaan.
— Rakas Filip Vasiljevitsh, olkaa hyvä, kirjoittakaa minulle
sähkösanoma. Minä haluan pyytää keisarilta armoa.
Nimismies pudisti päätään.
— Kun emme vain saisi siitä aika tavalla rokkiimme!
— Mutta minähän vastaan asiasta. Teitä en ilmaise.
— Onpa siinä hyvä akka, — ajatteli nimismies, — lopen hyvä onkin. Jos
olisi minun akkani sellainen, paratiisin iloa olisi elämämme, eikä sitä
mitä se nyt on. Ja nimismies kirjoitti sähkösanoman keisarille: "Hänen
Keisarilliselle Majesteetilleen. Teidän Keisarillisen Majesteettinne
uskollisin alamainen, talonpoikien murhaaman kolleegiasessorin Pjotr
Nikolajevitsh Sventitskin leski, pyhien jalkojenne juureen langeten
(tämä kohta oli sähkösanoman sepittäjälle erikoisesti mieluinen),
rukoilee Teidän Keisarillista Majesteettianne armahtamaan kuolemaan
tuomituita siinä ja siinä läänissä, kihlakunnassa, pitäjässä, kylässä
asuvia, sen ja sen nimellisiä talonpoikia."
Sähkösanoman lähetyksen toimitti nimismies itse, ja Natalia Ivanovnan
oli hauska ja hyvä olla. Hänestä näytti, että jos kerran hän, murhatun
leski, antaa anteeksi ja pyytää armahtamaan, niin keisari ei saata olla
armahtamatta.