Kookkaana, kauniina, kylläisenä kuin maholehmä ja rauhallisena niinkuin
ainakin oli Pjotr Nikolajevitshin rouva istunut ikkunassa silloin kuin
tuo kauhea kamppailu hänen miehensä ja talonpoikien välillä tapahtui.
Hän näki, kuinka hänen murhattu miehensä raahattiin jonnekin pois,
ja kauhu, jonka tämä kamala näky synnytti Natalia Ivanovnassa (niin
sanottiin Pjotr Nikolajevitshin leskeä), oli, niinkuin tavallista,
siihen määrin voimakas, että se tukehutti kaikki muut tunteet. Mutta
kun väkijoukko oli painunut puutarhan aidan taa ja melu vaijennut,
ja kun Malanja, heidän palvelustyttönsä, oli silmät suurina juossut
sisään ilmoittamaan aivankuin jotakin ilosanomaa, että Pjotr
Nikolajevitsh oli tapettu ja viskattu ojakuoppaan, alkoi ensimäisestä
tunteesta erottua toinen: ilontunne sen johdosta, että hän nyt oli
vapautunut hirmuvallasta, jossa tuo mustia silmälaseja käyttävä mies
oli häntä 19 vuotta pitänyt. Rouva kauhistui itsekin tunteitaan, eikä
niitä oikein tunnustanut omikseen, vielä vähemmän niitä kenellekään
ilmaisi. Vainajan runneltua, keltaista, karvaista ruumista pestäessä,
puettaessa ja arkkuun pantaessa oli rouva kauhuissaan, itki ja voihki.
Kun sitten erittäin tärkeitä asioita varten määrätty tutkintotuomari
saapui ja rouvaa kuulusteltiin todistajana, näki hän tutkintatuomarin
kortteerissa kaksi rautoihin pantua talonpoikaa, jotka olivat
pääsyyllisiä. Toinen heistä oli jo vanha mies, pitkä vaalea parta
suortuvissa, kauniit kasvot rauhallisina ja ankarina, toinen taas
oli mustalaismainen nuori mies, silmät kiiluvina, kiharainen tukka
pörröisenä. Rouva todisti tuntevansa nuo miehet niiksi, jotka olivat
ensimäisinä tarttuneet Pjotr Nikolajevitshia käsiin, ja vaikka se
mustalaismainen mies, silmillään vilkuttaen liikkuvien kulmakarvainsa
alta, moittien sanoi: "syntiä teette, rouva, kerran kaikki kuolemme",
ei rouva tuntenut mitään sääliä heitä kohtaan. Päinvastoin, tutkinnon
aikana heräsi hänessä vihamielisyys ja halu kostaa miehensä murhaajille.
Mutta kun sotaoikeuteen alistettu juttu kuukauden kuluttua päättyi
siihen, että 8 miestä tuomittiin pakkotöihin ja kaksi, valkopartainen
ja se mustalaismainen, hirtettäväksi, tuntui tuo rouvasta vähän
niinkuin pahalta. Epämiellyttävä kahdenvaiheisuus kuitenkin pian häipyi
oikeudenistunnon juhlallisuuden vaikutuksesta. Jos kerran ylin esivalta
pitää jotain tarpeellisena, niin tietysti se onkin tarpeellista.
Kuolemantuomio piti toimeenpantaman kylässä. Ja palattuaan sunnuntaina
kirkosta uudessa hameessa ja uusissa kengissä, Malanja piika ilmoitti,
että hirsipuuta jo rakennetaan ja keskiviikkona pitäisi sitten pyövelin
saapua Moskovasta, ja että tuomittujen kotiväki poraa niin, että kuuluu
yli koko kylän.
Natalia Ivanovna ei mennyt kotoaan minnekään, ollakseen näkemättä
hirsipuuta ja väkijoukkoa, ja toivoi vain, että kaikki olisi tapahtunut
niin pian kuin mahdollista, sillä hän ajatteli vain itseään eikä
tuomituita tai niiden kotiväkeä.