Vankilassa oli kaikki hiljennyt. Stepan oli pitkällään lavitsalla,
vielä valveilla. Vasili lähestyi häntä ja nykästyään häntä jalasta,
silmäniskulla käski tulemaan luoksensa. Stepan kiipesi alas lavitsalta
ja tuli Vasilin luo.
— Nyt, veikkonen, — sanoi Vasili, — saat kuin saatkin auttaa minua.
— Millä tavalla?
— Aijon karata.
Ja Vasili ilmaisi Stepanille valmistaneensa kaikki pakoa varten. —
Huomenna minä heidät nostan kapinaan, — hän osotti nukkuviin. — He
kantelevat minun päälleni. Minut siirretään yläkertaan, ja siellä kyllä
sitten tiedän mitä teen. Sinun pitäisi vain vääntää linkunhaka ulos.
— Se käy päinsä. Minnekä täältä oikaiset?
— Ka, minne sattuu. Vähäkö niitä on pahoja, joilta ottaa.
— Se on, veikkonen, kyllä totta, mutta emme -me ole heidän
tuomitsijoitaan.
— Olenko minä mikään murhamies? En ole ketään hengiltä ottanut, mutta
jos varastan, mitä pahaa siinä on? Eivätkö he meikäläistä ryövää!
— Se on heidän asiansa, he siitä vastatkootkin.
— Vielä tässä heidän edessään lakki kourassa seisoisi! Olen ryöstänyt
kirkon, ketä se haittaa, mutta nyt en aijokaan enää mitään pientä
puotia kolistella, vaan isken kruunun rahoihin ja alan niitä jakaa.
Jaan hyville ihmisille.
Joku vangeista nousi lavitsalta ja alkoi kuulostella. Stepan ja Vasili
erkanivat.
Seuraavana päivänä Vasili teki niinkuin oli sanonut.
Hän alkoi moittia leipää kypsymättömäksi, yllytti kaikki vangit
huutamaan tirehtööriä ja ilmottamaan tyytymättömyyttänsä.
Tirehtööri saapui, haukkui kaikki pahanpäiväisiksi, ja saatuaan tietää
Vasilin olleen alkuunpanijana käski sulkea hänet yksinäiskoppiin
yläkertaan. Muuta ei Vasili tahtonutkaan.