Stepan Pelagejushkin oli kyllä ennenkin ollut hiljainen mies, mutta
viime aikoina hän oli pannut sekä vahtimestarin että tirehtöörin
ihmettelemään ja toverit kummeksimaan sitä muutosta, mikä hänessä
oli tapahtunut. Käskemättä, jopa toistenkin vuorolla hän otti
suorittaakseen raskaimpia töitä, kuten makkien puhdistamisen. Mutta
tästä nöyryydestä huolimatta toverit kunnioittivat ja pelkäsivät häntä,
erittäinkin muutaman tapauksen jälkeen. Kaksi jätkää näet hyökkäsi
kerran hänen kimppuunsa; hän löi ne takaisin, mutta taittoi toiselta
käden. Jätkät olivat ruvenneet pelaamaan nuoren, rikkaan vangin
kanssa ja vieneet kaikki mitä hänellä oli. Stepan meni tämän puolelle
ja riisti heiltä voittorahat. Tästä olivat jätkät alkaneet rähistä
ja ruvenneet häntä lyömään, mutta hän oli ne voittanut molemmat.
Tirehtöörin sitten tiedustellessa riidan syytä, jätkät väittivät
Stepanin alkaneen heitä lyödä. Stepan ei puolustanut itseään, vaan
otti nöyrästi vastaan rangaistuksen, kolmen vuorokauden arestin ja
siirtymisen yksinäiskoppiin.
Yksinäiskoppi oli hänelle paha siitä, että erotti hänet Tshujevistä
ja evankeliumista, ja hän pelkäsi lisäksi, että mahdollisesti näyt
jälleen uudistuvat. Mutta ne eivät uudistuneet. Koko hänen sielunsa
oli täynnänsä uutta, iloista sisältöä. Hän olisi ollut mielissään
yksinäisyydestään, jos vain olisi tainnut lukea ja jos hänellä olisi
ollut evankeliumia. Evankeliumin hän sitten saikin, mutta lukemisesta
ei tullut mitään.
Pikku poikana hän oli kyllä lukua opetellut silloiseen vanhaan
tapaan: a sanoo a, ämmä e ännä, mutta epäselvyyden vuoksi ei ollut
milloinkaan oppinut lukemaan yhteen eikä päässyt perille tavuista,
joten koko lukeminen oli jäänyt sikseen. Mutta nyt hän päätti oppia ja
pyysi saada evankeliumin. Vahtimestari toi sen hänelle, ja hän ryhtyi
toimeen. Kirjaimet hän tunsi, mutta tavuja ei pystynyt muodostamaan.
Vaikka olisi kuinkakin yrittänyt, sanoja ei kirjaimista ruvennut
syntymään. Hän valvoi öitäkin, hylkäsi ruuan ja suri oppimattomuuttaan
siihen määrään, että täit rupesivat sikiämään ja hän oli niistä
pääsemättömissä.
— No, etkö vieläkään ole perillä? — kysyi kerran häneltä vartija.
— En.
— Taidatkos sinä isämeitää?
— Taidan.
— No, kun taidat, niin lue tästä. — Ja vartija osotti hänelle isämeidän
evankeliumista. Stepan rupesi lukemaan isämeitää, vertaillen tuttuja
kirjaimia tuttuihin äänteihin. Ja silloin selvisi äkkiä hänelle
kirjainyhdistysten salaisuus, ja hän alkoi lukea. Suuresti hän
riemuitsi. Siitä pitäen hän osasi lukea, ja sisällys, joka antausi niin
vaikeasti kokoonsaaduista sanoista, sai vain sitä suuremman merkityksen.
Yksinäisyys ei enää painostanut, vaan päinvastoin oli huviksi. Hän
oli uppoutunut näihin hommiinsa eikä ollut hyvillään, kun uusille
valtiollisille vangeille piti saada koppi vapaaksi ja hänet sen vuoksi
siirrettiin jälleen yhteishuoneeseen.