Vankeutensa ensimäisenä kuukautena Stepania vaivasi yhä samat näyt:
hänen edessään oli kopin harmaa seinä, hänen korvissaan tavallinen
vankilan melu, alhaalta yhteiskopin rähinä, käytävästä vahtimiehen
askelten kopina, kellon käynti, mutta samalla kuitenkin Maria
Semjonovnan näky, hänen lempeät kasvonsa, jotka olivat kukistaneet
Stepanin jo silloin portin luona, hänen ryppyinen kaulansa, jonka
Stepan oli viiltänyt auki, ja hänen valittava, sepeltävä äänensä, kun
hän sanoi: "muita surmaat, mutta vielä pahemmin surmaat oman itsesi"
ja "saako sillä tavalla?" Sitten vaikeni ääni ja mustat alkoivat
ilmestyä. Ne ilmestyivät huolimatta siitä olivatko Stepanin silmät
ummessa vai auki. Ummessa silmin ne olivat selvempiä. Avosilmin ollessa
ne rupesivat sekaantumaan ovien ja seinien kanssa ja vähitellen
häipyivät, mutta sitten alkoivat jälleen ilmaantua ja tulivat kolmelta
taholta, irvistäen ja hokien: lopeta itsesi, lopeta! Saattoihan Stepan
panna silmukan kaulaan, saattoi myös sytyttää itsensä palamaan. Näitä
ajatellessa Stepania vapisutti ja hän alkoi lukea rukouksia, mitä vain
osasi: neitsy Maarian rukousta ja isämeitää, ja silloin oli niinkuin
helpoittavinaan. Rukouksia lukiessaan hän alkoi muistella elämäänsä,
isää, äitiä, kotikylää, hallia, vaaria uunilla, tuvan penkkejä, joilla
lapsena liuvuttiin, tyttöjä lauluineen, hevosia, josta johtui mieleen
hevosvarkaus ja varkaiden kiinni joutuminen, ja kuinka hän itse iski
Ivanin kivellä kuoliaaksi. Ja niin hän muisteli ensi vankeuttaan ja
sieltä vapaaksi pääsyä, muisteli sitä lihavaa pihamiestä, muisteli
ajurin vaimoa, lapsia, ja sitten taas Maria Semjonovnaa. Ja hän
kauhistui mielessään ja heitettyään hartioilta vankimekkonsa hyppäsi
alas lavitsalta ja alkoi villin pedon tavalla kävellä nopein askelin
edestakaisin kopin lyhyttä väliä, tehden kosteiden seinäin luona
äkkikäänteitä. Mutta kun hän taas koetti rukoilla, ei siitä ollutkaan
enää apua.
Eräänä pitkänä syysiltana, kun tuuli vinkui ja vonkui uunin piipussa,
hän juoksenneltuaan kyllältä edestakaisin kopissaan heittäytyi istumaan
lavitsalle ja vihdoin ymmärsi, ettei noita mustia vastaan enää voinut
taistella, että ne olivat ottaneet hänestä voiton, ja hän lopullisesti
kukistunut. Hän oli jo aikaa sitten tarkastellut uunin henkiläpeä. Jos
sen kiertäisi hienolla köydellä tai hienoilla liinavaatteen liuskoilla,
niin ei luiskahtaisi irti. Mutta viisaasti oli asia suoritettava. Ja
hän ryhtyi siihen, kahden päivän aikana valmistellen liinaliuskoja
säkistä, jonka päällä makasi. Vahtimiehen tullessa hän heitti mekon
lavitsan päälle. Liuskat hän solmi yhteen ja teki ne kaksinkertaisiksi,
jotta olisivat voineet kestää ruumiinpainon. Hänen ollessaan näissä
puuhissa eivät näyt häntä vaivanneet. Kun kaikki oli saatu valmiiksi,
hän teki kuolon silmukan, pujotti kaulaansa, kiipesi lavitsalle
ja hirttäytyi. Mutta tuskin oli kieli alkanut tulla ulos suusta,
kun naru katkesi ja hän putosi... Kolinaan joutuivat vahtimiehet.
Välskäri haettiin ja Stepan vietiin sairaalaan. Seuraavana päivänä
hän tuli aivan entiselleen, palautettiin sairaalasta ja pantiin
yhteishuoneeseen, eikä enää yksinäiskoppiin.
Yhteishuoneessa oli lähimaille kahteenkymmeneen henkeen. Mutta Stepan
oli sittenkin aivan kuin yksin, ei nähnyt ketään, ei puhunut kenenkään
kanssa ja tuskaili yhä entiseen tapaansa. Erittäin vaikea oli Stepanin
olla silloin kun kaikki nukkuivat ja hän yksin valvoi ja yhä vain näki
hänet, kuuli hänen äänensä, ja mustat alkoivat tulla kauheine silmineen
ja ilkkuivat hänelle.
Jälleen hän nytkin luki rukouksia ja jälleen oli niistä yhtä vähän apua
kuin ennenkin.
Kerran, kun rukouksen jälkeen Maria Semjonovna taas ilmestyi, alkoi
Stepan rukoilla häntä itseään, hänen sieluaan, että se armahtaisi
ja jättäisi rauhaan. Ja kun hän sitten aamuyöstä vaipui runnellulle
olkivuoteelleen, hän nukkuikin sikeään uneen, ja Maria Semjonovna tuli
laihoine, ryppyisine, aukileikattuine kauloineen hänen luokseen.
— Annatkos anteeksi? — Maria Semjonovna katsahti häneen lempeästi eikä
vastannut mitään. — Annatko?
Näin kysyi Stepan häneltä kolmeen kertaan. Mutta hän ei sittenkään
mitään vastannut, ja hän heräsi. Siitä pitäen hänen mielensä hiukan
keveni ja hän tuli ikäänkuin jälleen tuntoihinsa, katseli ympärilleen
ja alkoi ensi kerran lähestyä huonetovereitansa ja puhua heidän
kanssaan.