Ojassa maatessaan Stepan näki lakkaamatta edessään Maria Semjonovnan
lempeät, laihat, pelästyneet kasvot ja kuuli hänen äänensä. "Saako
sillä tavalla", — puhui nainen omituisella, sepeltävällä äänellä, Ja
Stepan oli yhä uudelleen ja uudelleen tekevinään hänelle sen jonka oli
tehnyt. Ja häntä kauhistutti, ja hän ummisteli silmiänsä ja heitteli
vahvatukkaista päätään puolelta toiselle, koettaen päästä kaikista
noista ajatuksista ja muistoista. Ja jos hän hetkeksi pääsikin,
niin niiden sijaan alkoi ilmestyä ensin yksi, sitten toinen musta
olento, sitten kolmas ja aina vain yhä enemmän. Niillä oli punaiset
silmät päässä ja ne tekivät julmia naamoja ja puhuivat kaikki samaa:
tapoit sen, nyt tapa itsesi, muuten et meiltä rauhaa saa! Silloin
Stepan avasi silmänsä ja näki taas sen naisen, kuuli hänen äänensä ja
alkoi surkutella häntä, ja oma itsensä rupesi Stepania ilettämään ja
kammottamaan. Hän ummisti jälleen silmänsä, ja siinä olivat jälleen ne
mustat. Illan tultua hän seuraavana päivänä nousi ja meni kapakkaan.
Vaivoin sinne kömmittyänsä hän alkoi juoda. Mutta vaikka kuinkakin
olisi juonut, humalaan hän ei päässyt. Äänetönnä hän istui pöydän
ääressä ja joi lasin toisensa jälkeen. Kapakkaan saapui poliisi.
— Mitä miehiä sinä olet? — kysyi poliisi.
— Olen juuri sama, joka eilen Dobrotvorovilla surmasin koko perheen.
Hänet sidottiin, pistettiin päiväksi nimismiehen putkaan ja lähetettiin
sitten lääninvankilaan. Tirehtööri tunsi hänet entiseksi vallattomaksi
vangikseen, joka nyt oli muuttunut suurrosvoksi, ja otti hänet
ankarasti vastaan.
— Katso eteesi, täällä ei leikitellä, — kähisi päällikkö silmät
rypyssä, alaleuka esillä.
— Jos mitä vain huomaan, saat raippoja. Ei minulta kukaan karkaa.
— Minäkö karkaamaan, — sanoi Stepan luoden katseensa maahan, — kun olen
omin ehdoin antautunut.
— Minulle ei mökistä. Ja kun päällysmies puhuu kanssasi, katso silmiin,
— huusi tirehtööri ja löi häntä nyrkillään leuan alle.
Stepanin mielessä oli tällä hetkellä jälleen Maria Semjonovna, joka
puhui hänelle jotain. Stepan ei kuunnellut mitä tirehtööri sanoi.
— Mikä on? — kysyi hän tuntoihinsa tullen, kun oli saanut lyönnin
leukaansa.
— No, no, mars vaan, älä teeskentele.
Tirehtööri oli odottanut väkivaltaisuutta, liittoutumisia muiden
vankien kanssa, karkausyrityksiä, mutta mitään sellaista ei
tullut. Milloin vahtimestari taikka itse tirehtööri katsahti
hänen ovensa luukusta, istui Stepan olkisäkin päällä, pää käsiin
nojautuneena, jotain yhä supattaen itsekseen. Tutkintokuulustelussa
hän ei myöskään ollut muiden vankien kaltainen: oli hajamielinen
kuunnellessaan kysymyksiä, mutta kun ymmärsi mitä kysyttiin, oli niin
totuudenmukainen, että tutkintotuomari, joka oli tottunut sukkelaan
ja viekkaaseen sanaväittelyyn syytettyjen kanssa, tunsi melkein samaa
kuin se, joka kompastuu astuessaan olemattomalle astuimelle. Stepan
kertoi kaikista murhatöistään, silmät rypyssä ja katse yhteen kohti
tuijottaen, aivan yksinkertaisella asiaa toimittavalla äänellä,
koettaen muistaa kaikki pikkuseikat: kertoi tulleensa ensi murhaa
tehdessään avojaloin ja pysähtyneensä oven kynnykselle. Löin miestä
kerran, hän kaatui voihkien, silloin minä tapoin myös akan... Kun
vankilatarkastaja kävi koppeja tarkastamassa, kysyttiin Stepanilta,
oliko hänellä valittamista ja kaipasiko mitään, johon hän vastasi,
ettei kaivannut mitään ja että kohtelu oli ollut hyvä. Otettuaan jonkun
askeleen eteenpäin haisevassa käytävässä tarkastelija pysähtyi ja
tiedusti mukana olevalta tirehtööriltä vangin käytöstä.
— Täytyy todella ihmetellä, — vastasi tirehtööri, hyvillään siitä, että
Stepan oli kehunut hänen kohteluaan. Toista kuukautta se on jo meillä
ollut ja hänen käytöksensä on aina vain esimerkiksi kelpaavaa. Pelkään
vaan, että sillä mahdollisesti on jotain aikeita. Se on uhkarohkea mies
ja tavattoman voimakas.