Ministeri otti kävijöitä vastaan tavalliseen aikaan; hän oli jo
puhutellut kolmea anojaa ja lähestyi nyt mustasilmäistä kaunista,
nuorta naista, joka seisoi pidellen paperia vasemmassa kädessään.
Hellä, hekumallinen liekki tuikahti ministerin silmistä, kun hän näki
kauniin anojan, mutta hän muisti ministerin asemansa ja muutti heti
kasvonsa totisiksi.
- Mitä haluatte? — kysyi hän lähestyen neitiä.
Vastaamatta mitään neiti otti nopeasti peleriinin alta revolverin, ja
tähdäten ministerin rintaan ampui, kuitenkaan osumatta.
Ministeri tarttui hänen käteensä, neiti väistyi ja ampui toisen kerran.
Ministeri rupesi juoksemaan. Neiti otettiin kiinni. Hän vapisi voimatta
saada sanaakaan suustansa, ja yhtäkkiä rupesi hermostuneesti nauramaan.
Ministeri ei ollut edes haavoitettukaan.
Teon oli tehnyt neiti Turtshaninov. Hänet pantiin tutkintovankilaan.
Mutta ministeri, saatuaan vastaanottaa onnentoivotuksia ja
myötätunnonilmauksia kaikkein ylhäisimmiltä henkilöiltä, jopa itse
keisariltakin, määräsi komitean tutkimaan sitä salaliittoa, jonka
seurauksia tämä murhayritys muka oli.
Mitään salaliittoa ei tietenkään ollut olemassa, mutta sekä
salaisen että julkisen poliisin viranomaiset ryhtyivät olemattoman
salaliiton kaikkien lankain etsiskelyyn, hyvällä omallatunnolla
nauttien palkkaansa, nousten aamupimeässä tekemään kotitarkastuksia,
luettelemaan papereita, kirjoja, lukemaan päiväkirjoja, yksityisiä
kirjeitä, tekemään niistä otteita hyvälle paperille hyvällä käsialalla,
ja moneen kertaan kuulustelivat neiti Turtshaninovia, yksin ja ristiin
muiden kanssa, pyrkien päästä hänen rikostoveriensa nimien perille.
Ministeri oli hyväsydäminen mies ja surkutteli vilpittömästi tuota
tervettä, kaunista kasakkatyttöä, mutta minkä sille taisi, kun
ministerin hartioilla lepäsi raskaat valtiolliset velvollisuudet, joita
hänen oli muka täyttäminen, olivatpa ne kuinka raskaat tahansa. Ja kun
hänen entinen apulaisensa, kamariherra, joka oli Tjurineille tuttu,
tapasi ministerin hovitanssiaisissa ja otti puhuakseen hänelle Tjurinin
ja neiti Turtshaninovin puolesta, kohautti ministeri olkapäitään, niin
että kaunis kunnianauha valkoisella liivillä rypistyi ja sanoi: Je ne
demanderais pas mieux, que de lâcher cette pauvre fillette, mais vous
savez — le devoir. [Mieleisintä olisi minullekin, että voisin tuon
tyttöraukan vapauttaa, mutta tiedättehän — virka velvoittaa.]
Mutta neiti Turtshaninov istui sillävälin jo tutkintovankilassa milloin
rauhallisesti koputellen vankitovereilleen, lueskellen kirjoja,
joita sai käsiinsä, milloin taas odottamatta joutuen epätoivoon ja
raivostuneena lyöden päätänsä seinään, yhtaikaa kirkuen ja nauraen.