Arhierei istutti Misailin viereensä ja alkoi tälle kertoa kuulumisia
hiippakunnastaan.
— Tuo kaikki johtuu henkisestä heikkoudesta ja tietämättömyydestä. Sinä
olet oppinut mies, sinuun luotan. Matkusta sinne, kutsu kansa kokoon ja
selitä heille asiat.
— Jos Herra tahtoo, olen tekevä voitavani, — sanoi isä Misail. Hän
oli tästä luottamustoimesta hyvillään. Kaikki, mikä tarjosi hänelle
tilaisuutta osottaa uskoansa, oli hänen mieleensä. Vakuuttaessaan
uskonasioista muille hän tuli voimakkaimmin kaikista vakuuttaneeksi
itseään.
— Koeta parastasi, olen hyvin huolissani tästä laitumestani, — sanoi
arhierei, kiirehtimättä ottaen vastaan valkoisilla, turpeilla käsillään
teelasin, jonka hänelle palvelija tarjosi.
— Miksi tuot vain tätä yhtä hilloa, tuo sitä toistakin, — sanoi hän
palvelijalle. — Hyvin, hyvin huolestuttavaa, — jatkoi hän puhettaan
Misailille.
Misail otti ilolla vastaan tilaisuuden. Mutta ollen varoja vailla hän
pyysi rahaa matkakustannuksiin, ja peläten raa'an kansan vastarintaa,
pyysi vielä kuvernöörin toimenpidettä siihen suuntaan, että paikallinen
poliisivoima antaisi tarpeen tullen avustusta.
Arhierei toimitti hänelle kaikki, ja Misail, saatuaan palvelijansa ja
kyökkiläisensä avulla säkit ja eväät kokoon, joita tarvittiin niin
asumattomille seuduille mennessä, läksi liikkeelle. Komennettuna
tämmöiselle retkelle ja ollen sinne jo matkalla Misail tunsi suloista
tietoisuutta virkatoimensa tärkeydestä, ja samalla myös kaikkien
epäilystensä lopullista raukeamista, mitä hänen uskoonsa tuli, ja
päinvastoin täydellistä vakaumusta uskonsa totuudesta.
Hänen ajatuksensa eivät olleet kohdistuneet uskonnon olemukseen — se
pidettiin selviönä — vaan niiden vastaväitteiden kumoamiseen, joita
tehtiin sen ulkonaisia muotoja vastaan.