Ivan Mironovin murhaajat vietiin käräjille. Näiden murhaajien joukossa
oli myöskin Stepan Pelagejushkin. Hänen päällensä käytiin ankarammin
kuin muiden, koska kaikki todistivat, että juuri hän oli kivellä
särkenyt Ivan Mironovin pään. Stepan ei salannut oikeuden edessä
mitään, selittipä vain, että kun häneltä viimeksi vietiin kaksi
hevosta, hän oli ilmoittanut asiasta nimismiehelle, ja mustalaisten
jäljille olisi hyvin voitu päästä, mutta nimismies ei ollut ottanut
hänen valitustaan kuuleviin korviinsa eikä pannut toimeen etsintää. —
Mitäs me semmoisella miehellä teemme, joka on meille häviön tuottanut?
— Miksi eivät muut lyöneet, kuin te yksin? — kysyi komissarjus.
— Se on vale, kaikki löivät, kyläoikeus oli päättänyt tappaa. Minä vain
sen lopetin, siinä suotta kitumasta.
Oikeuden jäseniä hämmästytti täydellinen levollisuus Stepanin ilmeessä,
kun hän kertoi teostaan.
Stepanin mielestä ei ollut todellakaan mitään kauheata tuossa tapossa.
Hän oli sotapalveluksensa aikana ollut mukana ampumassa sotamiestä,
jonka sotaoikeus oli tuominnut, ja niinkuin silloin, niin nytkään Ivan
Mironovin tapossa hän ei huomannut mitään hirmuista. Tappo kuin tappo.
Tänään hänet, huomenna minut. Stepan sai helponlaisen rangaistuksen,
hänet tuomittiin vuoden vankeuteen. Talonpoikaispuku riisuttiin hänen
yltään ja numeroitiin kuritushuoneen vaatevarastoon, ja hänet puettiin
vankimekkoon ja virsuihin. Stepan ei ollut ennenkään tuntenut mitään
kunnioitusta päällysmiehiä kohtaan, mutta nyt vallankin päätti, että
ne kaikki olivat rosvoja, kansan verenimijöitä, kaikki päällysmiehet,
kaikki herrat, kaikki, paitsi keisaria, joka yksin sääli kansaa ja oli
oikeudenmukainen. Karkoitusvankien ja pakkotyöläisten kertomukset,
joita hän vankilassa sai kuulla, tukivat tällaista luuloa. Yksi
oli tuomittu pakkotyöhön siksi, että oli paljastanut päällystönsä
varkaudet, toinen siksi, että oli lyönyt virkamiestä korvalle, kun tämä
oli ruvennut syyttä toimittamaan ulosmittausta, kolmas siksi, että oli
väärentänyt pankkisetelin. Herrat, kauppiaat, saivat tehdä melkein
mitä tahansa, mutta talonpoika, köyhä, heitettiin kaikesta turhastakin
vankilaan täitten ruuaksi.
Vaimonsa kävi häntä vankilassa katsomassa. Miehen poissa ollessa oli
vaimon muutenkin vaikea tulla toimeen, mutta nyt sattui vielä tulipalo,
joten hän kadotti kaikkensa ja läksi lapsineen kerjuulle. Vaimon
kärsimykset panivat Stepanin mielen vieläkin enemmän kuohuksiin. Hän
oli vankilassakin tyly kaikille ja oli kerran lyömäisillään kirveellä
puuronkeittäjää, josta sai vuoden lisävankeutta. Tänä vuonna hän sai
tietää vaimonsa kuolemasta, ja ettei hänellä enää ole kotia...
Kun Stepanin rangaistusaika oli päättynyt, annettiin hänelle
varastohuoneen hyllyltä hänen omat vaatteensa, joissa oli vankilaan
tullut.
— Mihinkäs tästä lähden, sanoi hän varastonhoitajalle, pukeutuessaan.
— Kotiinpa tietenkin.
— Kotia kun ei ole. Pitänee jäädä maantielle ihmisiä ryöstämään.
— Jos ryöstämään rupeat, joudut meille takaisin.
— No, sehän nähdään.
Ja Stepan läksi. Hän suuntautui sittenkin kotia kohden. Minnekään
muuanne ei tiennyt mennä.
Ennen sinne tuloaan hän yöpyi tuttuun majataloon, jossa oli kapakka.
Majatalon isäntä oli lihava Vladimirskin porvari. Hän tunsi Stepanin,
ja tiesi sen joutuneen vankilaan onnettomuuden vuoksi. Hän antoi siis
Stepanille yösijan.
Tämä rikas porvari oli anastanut talonpoikaisnaapuriltaan vaimon, joka
nyt eli talossa työläisenä ja vaimona.
Stepanilla oli tiedossa, miten porvari oli talonpojan pettänyt,
miten tämä ilkeä akka oli miehensä jättänyt ja istui nyt koreassa
puvussa hikisenä teetä juomassa, armosta tarjoten sitä Stepanillekin.
Majatalossa ei ollut ketään matkailijaa. Stepan sai nukkua kyökissä.
Matrjona-emäntä korjasi sieltä kaikki ja meni viereiseen huoneeseen.
Stepan pani maata uunille, mutta ei voinut nukkua uunilla kuivuvien,
rapisevien päresytykkeiden vuoksi. Ei saanut hän päästänsä porvarin
lihavaa möhömahaa, sekä vyötäisistä esille valuvaa, väriltään kokonaan
virttynyttä paitaa. Aina vain tuli mieleen halu silpaista puukolla
sitä mahaa ja päästää rasva maalle. Ja akkaa samaten. Toisinaan hän
ajatteli: olkoot, lähdenhän huomenna, toisinaan taas muisteli Ivan
Mironov raukkaa ja rupesi jälleen ajattelemaan porvarin mahaa ja
Matrjonan valkoista, hikistä kaulaa. Jos tapan niin tapan molemmat.
Kukko lauloi jo toisen kerran. Nyt kohta, muuten valkenee. Veitsen
ja kirveen hän oli varannut jo illasta. Kiipesi alas uunilta, otti
ne käteensä, ja tuli kyökistä. Samassa avattiin toisen oven säppi
ja porvari astui kynnykselle. Stepanin täytyi tehdä toisin kuin oli
aikonut. Hän iski kirveellä ja halkaisi porvarin pään. Porvari kaatui
ensin penkille ja siitä maahan.
Stepan astui huoneeseen. Matrjona silloin nousi vuoteeltaan ja jäi
paitasillaan seisomaan sen ääreen. Stepan tappoi samalla kirveellä
hänetkin.
Sitten sytytti kynttilän, otti rahat pulpetista ja lähti...