Sillä välin asteli Vasili pihamies valtamaantietä etelää kohti.
Päivin hän vaelsi, yöksi saatteli kylän järjestysmies hänet
majoitusvuorossa olevaan taloon. Leipää annettiin joka paikassa,
toisinaan käskettiin pöydänkin ääreen illastamaan. Muutamassa Orlovskin
läänin kylässä hänelle sanottiin kauppiaan vuokranneen tilanomistajan
puutarhan ja hakevan nyt nuorta vahtimiestä. Vasili oli jo kyllästynyt
kerjäilemään, eikä haluttanut kotiinkaan mennä, ja niin hän rupesi
kauppiaalle puutarhan vahdiksi viidestä ruplasta kuussa.
Elämä vahtikojussa, erittäinkin päärynäin kypsyttyä ja kun muut
vahtimiehet toivat herraskartanolta hirmuisen suuria olkisiteitä
suoraan puimakoneen alta, oli Vasilille hyvin mieluisa. Kaiket
päivät viruen tuoreella, tuoksuvalla oljella vielä tuoksuvampien
omenaläjien vieressä, jotka olivat kootut maahan pudonneista kesä- ja
syyshedelmistä, ympärilleen vilkuen, näkyisikö missä poikasia omenan
varkaissa, Vasili vain vihelteli ja hyräili aikansa kuluksi. Laulamaan
hän olikin aika mestari. Hyvä oli laulunääni. Kun kylänvaimot tai
tyttöset tulivat omenoita hakemaan, laski Vasili heidän kanssaan
leikkiä, antoi eri verran omenoita kullekin, minkä näköinen oli
ottajakin, sai heiltä munia ja kopekoita, ja sitten taas pitkäkseen
aamiaiseen, päivälliseen, iltaiseen asti.
Vasililla oli vain yksi paita, vaaleanpunaista karttuunia, sekin
repaleinen, jaloissa ei ollut mitään, mutta vähistä vaatteista
huolimatta oli hänen ruumiinsa voimakas ja terve, ja kun puuropata
nostettiin tulelta, hän söi kolmen edestä, että vahtiukon oikein piti
ihmetellä. Öisin oli Vasilin valvottava, hän vihelteli tai huudahteli,
ja näki pitkälle pimeään kuin kissa. Kerrankin kokoontuivat kylän
aikuiset pojat omenoita puista karistelemaan. Vasili hiipi paikalle,
hyökkäsi heidän joukkoonsa. He rupesivat riuhtomaan itseänsä irti,
mutta Vasili paiskeli ne sinne tänne, vei yhden mukaansa vahtikojulle
ja ilmaisi isännälle. Toinen vahtikojuista oli puutarhan perällä, mutta
toinen, sittenkuin päärynät oli korjattu, oli sijoitettu neljänkymmenen
askeleen päähän herraskartanosta. Ja tässä vahtipaikassa oli Vasilin
vielä hauskempi olla. Pitkin päivää hän sai katsella, kuinka herrat ja
neitoset leikkivät, huvikseen ajelivat iltaisin ja öisin, soittivat
pianoa, viulua, lauloivat ja tanssivat. Hän näki, kuinka neitosia istui
ylioppilaiden kanssa ikkunoilla keskenänsä kuherrellen, sitten toiset
menivät kävelemään pimeihin lehmuskäytäviin, minne kuuvalo pääsi vain
viiruittain ja täplittäin. Hän näki, kuinka palvelusväki juoksenteli
ruokia ja juomia kantamassa, ja kuinka kokit, pyykinpesijät, pehtorit,
puutarhurit, kuskit, kaikki olivat työssä vain syöttääkseen,
juottaakseen, huvittaakseen herrasväkeä. Joskus tuli herrasnuorisoa
hänenkin vahtimajalleen, ja hän silloin valitsi heille parhaita,
punakylkisimpiä mehuomenoita, ja neitoset siinä paikassa purra
rouskuttivat niitä valkoisilla hampaillaan, kiittelivät hyviksi ja
jotain puhuivat ranskaksi — Vasili ymmärsi vain että puhe oli hänestä —
ja käskivät häntä laulamaan.
Kovasti Vasili ihaili tätä elämää, muistellen moskovalaista oloansa, ja
yhä varmemmin vakaantui siitä, että koko kysymys oli vain rahoista.
Vasili alkoi miettimistään miettiä, kuinka voisi laittaa niin, että
onnistuisi saamaan suuremman summan kerrallaan. Muisteli entisiä pikku
näpistelyjään, ja päätti, ettei niin ole hyvä menetellä, — ettei pidä
entiseen tapaan siepata sieltä, mihin on jotain unohdettu, vaan pitää
edeltäpäin harkita, urkkia ja panna sitten puhtaaksi, niin että kaikki
jäljet peittyvät. Vihdoin olivat viimeisetkin antonovkat koossa.
Vuokraaja oli saanut hyvän voiton, kaikki vahdit ja Vasili niiden
mukana saivat palkkansa ja matkapassinsa.
Vasili pukeutui hyvään pukuun, nuoriherra lahjoitti hänelle takin
ja hatun. Vasili ei mennytkään kotiin. Kovin yököttävältä tuntui
hänestä nyt ajatella moukkain raakaa elämää. Hän palasi kaupunkiin
juopottelevien sotamiesten seurassa, jotka olivat olleet hänen kanssaan
puutarhan vahdissa. Kaupungissa hän päätti yöllä murtautua siihen
puotiin, jonka omistajan luona oli asunut, ja joka oli häntä lyönyt ja
palkkaa maksamatta ajanut pois. Hän tunsi kaikki paikat ja tiesi missä
rahat säilytettiin, pani sotamiehen vahtimaan, itse mursi talon oven,
hiipi sisälle ja vei kaikki rahat. Teko oli taitavasti suoritettu,
eikä mitään jälkiä jäänyt. Rahoja hän oli anastanut 370 ruplaa. 100
ruplaa Vasili antoi toverilleen, mutta jäännöksellä matkusti toiseen
kaupunkiin ja juopotteli siellä toverien ja naisten seurassa. Poliisit
pääsivät kuitenkin hänen jäljilleen, mutta hänellä ei ollut enää kuin
rahtunen rahoja, kun he hänet vangitsivat ja veivät linnaan.