Vaikka Eugen Mihailovitsh, saatuaan kupongin käsistään, ei koko asiaa
sen koommin enää ajatellut, ei hänen vaimonsa Maria Vasiljevna voinut
sittenkään antaa anteeksi sitä, että oli ollut petkutuksen alaisena,
eikä liioin unohtaa miehensä kovia sanoja, yhtävähän kuin niitä kahta
lukiolais-roikaletta, jotka olivat niin sukkelasti häntä nenästä
vetäneet.
Siitä petkutuksen päivästä asti hän tarkasteli kaikkia lyseolaisia.
Kerran tuli Mahin häntä vastaan, mutta hän ei tuntenut tätä, sillä hän
teki sellaisen naaman, joka kokonaan muutti kasvot toisiksi. Sensijaan
hän tunsi heti Mitja Smokovnikovin, kun pari viikkoa tapauksen jälkeen
kohtasi hänet silmä vasten silmää katukäytävällä. Rouva antoi pojan
kulkea ohitsensa, mutta sitten kääntyi ja alkoi seurata kintereillä
asuntoon asti, jossa otti selvän, kenen poika Mitja oli. Seuraavana
päivänä meni rouva koululle ja tapasi käytävässä uskonnonopettajan,
pappi Mikael Vedenskin. Tämä kysyi, mitä asiaa rouvalla oli. Rouva
sanoi haluavansa puhua rehtorin kanssa. — Rehtori ei ole saapuvilla,
hän on sairaana, ehkä minä voisin toimittaa asianne? — Maria
Vasiljevna päätti ilmaista kaikki uskonnonopettajalle. Vedenski oli
leskimies ja sangen itserakas ihminen. Vielä noin vuosi sitten hän oli
jossakin seurassa tavannut Mitjan isän, herra Smokovnikovin, joutunut
keskusteluun uskonnonasioista, jolloin Smokovnikov oli kumonnut hänet
kaikissa kohdin ja tehnyt hänet naurunalaiseksi, ja jolloin opettaja
oli päättänyt kääntää erikoisen huomionsa Smokovnikovin poikaan.
Opettaja olikin sitten pian päässyt huomaamaan pojassa aivan samaa
uskonnon halveksimista kuin epäuskoisessa isässä, oli alkanut vainota
poikaa, jopa antanut reput tutkinnossa.
Saatuaan nyt Maria Vasiljevnalta tietää nuoren Smokovnikovin tekosesta
ei Vedenski voinut olla iloitsematta, kun hänen käsityksensä kirkosta
luopuneiden ihmisten epäsiveellisyydestä oli saanut niin oivallisen
vahvikkeen, ja hän päätti käyttää tätä tilaisuutta osottaakseen sen
vaaran, mikä uhkaa kaikkia, kirkosta luopuvia. Sellaisiksi hän ainakin
itse kuvaili vaikutteitansa. Sisimmässä sydämessä eli kuitenkin vain
halu kostaa ylpeälle ja itseensä luottavalle ateistille.
— Niin, asia on sangen surullinen, sangen surullinen, — toisteli
isä Mikael Vedenski, sormillaan silitellen rintaristinsä liukkaita
reunoja. — Olen hyvilläni, että olette ilmaissut asian minulle, kirkon
palvelijana en tule jättämään nuorta miestä ilman nuhteita, mutta tulen
samalla mikäli mahdollista lieventämään kuritusta.
"Niin, minä olen menettelevä kutsumukseni hengessä", — ajatteli isä
Mikael, kuvaillen kokonaan unohtaneensa pojan isän käytöksen ja
huolehtivansa vain pojan pelastumisesta ja edusta.
Seuraavana uskontotuntina kertoi isä Mikael oppilaille koko tuon
kuponkijutun ja sanoi, että petoksen oli tehnyt joku luokkalaisista.
— Teko on huono ja häpeällinen, -sanoi hän,-mutta sen kieltäminen
on vielä huonompaa. Jos asia siis on sellainen, että yksi teistä
on syyllinen, niin parempi on katua rikostaan kuin sitä salata.
Tätä sanoessaan katseli isä Mikael herkeämättä Mikael Smokovnikovia
silmiin. Hänen katsettansa seuraten kaikki luokkalaiset alkoivat vilkua
Smokovnikoviin päin. Mitja punastui, hikoili, purskahti vihdoin itkuun,
ja juoksi ulos luokkahuoneesta.
Rouva Smokovnikov, Mitjan äiti, heti tiedon saatuaan, otti selvän koko
asiasta ja riensi päätä pahkaa valokuvatarpeiden myymälään. Siellä
maksoi 12 ruplaa 50 kopekkaa emännälle ja sai tämän suostumaan pojan
nimen salaamiseen. Poikansa hän käski edelleen kieltämään eikä missään
tapauksessa tunnustamaan papalle.
Ja todellakin, kun Fedor Mihailovitsh sai kuulla mitä lyseossa oli
tapahtunut, ja kun hänen poikansa kielsi kaikki, hän ajoi rehtorin luo
ja kerrottuaan siellä koko jutun sanoi uskonnonopettajan käytöksen
olleen mitä suurimmassa määrässä puolueellisen eikä aikovansa jättää
asiaa sikseen. Rehtori pyysi papin luokseen ja tämän ja Fedor
Mihailovitshin välillä syntyi kiivas sananvaihto.
— Joku tyhmä rouva iskee kyntensä minun poikaani, sitten peruuttaa
kaikki väitteensä, ja te ette keksi parempaa kuin saattaa rehellinen,
totuutta rakastava poika parjauksen alaiseksi!
— En ole ketään parjannut, enkä salli teidän käyttää tuollaista
puhetapaa. Te unohdatte hengellisen säätyni.
— Viis minä teidän säädyistänne.
— Teidän takaperoiset mielipiteenne, — sanoi uskonnonopettaja, ja
hänen harva liuhupartansa tutisi mielenkiihkosta, — ovat tunnetut koko
kaupungille.
— Mutta hyvät herrat, isä batjushka! — koetti rehtori heitä rauhoittaa,
joka kuitenkin osottautui mahdottomaksi.
— Hengellisen ammattini mukaisesti olen velvollinen pitämään huolta
kristillissiveellisestä kasvatuksesta.
— Älkää teeskennelkö, tiedän hyvin, että te ette usko jumaliin ettekä
paholaisiin.
— Pidän arvoani alentavana puhua mokoman herrasmiehen kanssa, —
sanoi isä Mikael, loukkaantuneena Smokovnikovin viimeisiin sanoihin,
erittäinkin kun tiesi ne tosiksi. Hän oli suorittanut hengellisen
akatemian koko kurssin, eikä siis ollut enää pitkään aikaan uskonut
tunnustuksiinsa ja saarnoihinsa, vaan uskoi ainoastaan siihen, että
kaikkien ihmisten täytyy pakottaa itseänsä uskomaan siihen, mihin hän
pakotti itseänsä uskomaan.
Smokovnikov ei ollut niinkään harmissaan uskonnonopettajan käytöksestä
kuin siitä ilmeisestä klerikalismin ilmauksesta, joka oli alkanut
saada sijaa Venäjällä ja josta tämä tapaus oli hänen mielestään selvä
todistus.
Isä Vedenski puolestaan, nähden nihilismin ja ateismin oireita ei
ainoastaan nuorisossa, vaan jo vanhassakin sukupolvessa, tuli yhä
varmemmin vakuutetuksi välttämättömyydestä taistella sellaista henkeä
vastaan. Mitä kiivaammin hän nousi Smokovnikovin ja hänen kaltaistensa
epäuskoa vastaan, sitä varmempi hän oli oman uskonsa lujuudesta ja
järkähtämättömyydestä ja sitä vähemmin tunsi tarvetta uskonasioitaan
tarkistaa ja niitä elämäänsä soveltaa. Hänen uskonsa, jota koko
ympäröivä maailma tunnusti oikeaksi, oli hänelle pääaseena taistelussa
sen kieltäjiä vastaan.
Nämä hänen ja herra Smokovnikovin välisen kahakan johdosta heränneet
ajatukset yhdessä noiden lyseossa sattuneiden ikävyyksien kanssa,
jotka olivat kahakan seurauksia, nimittäin koulun johtokunnalta saatu
virkamuistutus, saivat hänet päätökseen, joka oli jo kauan sitten,
vaimon kuolemasta asti, hänessä kytenyt, nimittäin mennä munkiksi
ja valita se ura, jolle muutamat hänen akatemiatovereistaan olivat
antautuneet. Näistä oli yksi jo arhiereinä ja toinen arhimandriittinä,
avonaisia piispan paikkoja odottamassa.
Lukuvuoden lopussa Vedenski jätti lyseon, vihittiin munkiksi Misailin
nimellä ja pääsi hyvin pian seminarin rehtoriksi muutamaan Volgan
varrella olevaan kaupunkiin.