Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij koetti kaikin voimin päästä varkaan
jäljille. Ilman omain miesten apua ei olisi voinut tekoa tehdä. Hänessä
heräsi epäluulo ja hän tiedusteli rengeiltä, oliko kukaan sinä yönä
ollut talosta poissa, ja sai tietää, että Proshka Nikolajev oli ollut
poissa. Proshka oli nuori, vasta sotapalveluksesta palannut sotamies,
kaunis, sukkela poika, jota Pjotr Nikolajevitsh käytti toisinaan
kuskina. Nimismies oli Pjotr Nikolajevitshin ystävä, tämä tunsi myöskin
ruununvoudin ja lääninhallituksen esimiehen, kunnan esimiehen ja
rikosasiain komissariuksen; Kaikki nuo henkilöt olivat olleet vieraina
hänen nimipäivillään, tiesivät talon maukkaista hedelmäviineistä ja
suolatuista tateista, valkotateista, leppäsienistä ja rouskuista.
Kaikki surkuttelivat häntä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa.
— Ja te kun puolustitte aina moukkia, — sanoi nimismies, — olenhan aina
sanonut, että ne ovat elukoitakin pahemmat. Piiskatta ja kepittä ei
niille mahda mitään. Sanotte siis, että epäilette Proshkaa, sitä, joka
oli kuskinanne?
— Se sen on tehnyt.
— Käskekääpä tänne.
Proshka haettiin paikalle ja alettiin tutkia. — Missä olit yötä? —
Proshka ravisti tukan silmiltään ja hänen silmänsä välähtivät.
— Kotona.
— Kotona, vaikka kaikki rengit sanovat sinun olleen kylässä?
— Teidän on valta.
— Eihän nyt ole minun vallastani kysymys, vastaa sinä, missä olit?
— Kotona.
— Vai niin. Järjestysmies, vie putkaan!
— Teidän on valta.
Niin jäi kuin jäikin Proshkalta sanomatta, missä hän oli ollut, ja
sanomatta se jäi senvuoksi, että hän oli viettänyt yönsä ystävättärensä
Parashan luona ja luvannut tälle olla ilmaisematta häntä, ja pysyikin
nyt sanassaan. Todistuksia ei ollut ja Proshka vapautettiin. Mutta
Pjotr Ivanovitsh jäi siihen varmaan vakaumukseen, että Proshka oli kuin
olikin syyllinen kaikkeen, ja alkoi häntä vainota. Proshka otti kerran
kievarista laskulle, kuten oli aina tehnyt, kaksi kappaa kauroja.
Puolitoista kappaa syötti hevoselle, mutta puolen kapan edestä joi.
Pjotr Nikolajevitsh sai sen tietää ja veti asian rauhantuomarin eteen.
Rauhantuomari tuomitsi Proshkan kolmen kuukauden vankeuteen. Proshka
oli luonteeltaan ylpeä. Hän piti itseään muita parempana ja kerskaili
mielellään. Vankeus sorti hänet alas. Nyt hän ei enää voinut kerskailla
kaiken kansan edessä ja hänen mielensä masentui kokonaan.
Vankilasta palasi Proshka katkeroittuneena ei niinkään paljon Pjotr
Nikolajevitshiin kuin koko maailmaan.
Kaikkien mielestä oli Proshka vankeutensa jälkeen hyvin laskeutunut,
hän laiskotteli työssään, alkoi juopotella, tavattiin varkaudesta, ja
joutui jälleen vankilaan.
Mutta hevosistaan ei Pjotr Nikolajevitsh voinut saada muuta vihiä kuin
että löytyi kimon nyletty nahka, jonka hän tunsi Sorean nahaksi, ja
tuo varkaiden rankaisemattomuus se sai hänen mielensä vielä entistäkin
katkerammaksi. Hän ei voinut enää nähdä talonpoikia tuntematta heitä
kohtaan vihaa, ja koetti heitä ahdistaa missä vain mahdollista.