Pjotr Nikolajevitsh Sventitskij, pieni, lyhytkasvuinen mies, mustat
silmälasit nenällä (hänellä oli kipeät silmät ja täysi sokeus
uhkaamassa), nousi tapansa mukaan jo ennen päivänkoittoa, ja juotuaan
lasin teetä veti ylleen lammasnahalla reunustetun puoliturkkinsa ja
läksi taloustoimiin.
Pjotr Nikolajevitsh oli palvellut tullivirkamiehenä ja koonnut
siinä toimessa 18,000 ruplaa. Noin 12 vuotta sitten hän oli ottanut
virkaeron, ei kuitenkaan aivan omin ehdoin, ja ostanut maatalon
nuorelta rahansa juoneelta tilanomistajalta. Pjotr Nikolajevitsh
oli ollut naimisissa jo virkamiehenä. Hänen vaimonsa oli vanhan
aatelissuvun köyhtynyt orpo, kookas, täyteläinen, kaunis nainen,
joka ei ollut synnyttänyt hänelle lapsia. Pjotr Nikolajevitsh oli
kaikissa asioissaan perusteellinen ja sitkeä mies. Maanviljelysasioita
lainkaan tuntematta (hän oli puolalaisen aatelisherraskaisen poika),
hän oli kuitenkin näihin asioihin ryhtynyt sellaisella menestyksellä,
että tuo häviötilassa ollut 300 desjatinan maatalo muuttui 15 vuoden
kuluttua mallitilaksi. Kaikki rakennukset, alkaen vilja-aitasta
siihen liiteriin asti, missä tulipaloruiskua säilytettiin, olivat
vankat, peltikatoilla varustetut ja ajoissa maalatut. Työkaluvajassa
olivat vieri vieressä rattaat, sahrat, aurat, äkeet, valjaat,
hyvissä voiteissa. Hevoset eivät olleet suurikokoisia ja melkein
kaikki kotona kasvaneita kimoja, kylläisiä, tanakoita, kaikki saman
näköisiä. Puimakone työskenteli katetussa riihessä, rehut koottiin
erikoiseen kellariin, lantavesi vuoti sementtikaivoon. Karja oli
myöskin kotona kasvanutta, pienenläntää, mutta hyvälypsyistä; samoin
oli kotikasvatteja siipikarja. Oli erikoinen kanahuone ja hyvin munivia
rotukanoja; puutarhan hedelmäpuut olivat alarungoistaan valkoisella
maalilla sivellyt ja nuorten istukkaiden ympäröimät. Kaikkialla oli
noudatettu taloudellisuutta, käytännöllisyyttä, puhtautta, järjestystä.
Pjotr Nikolajevitsh oli hyvillään taloutensa tilasta ja ylpeili siitä,
ettei ollut tätä kaikkea saavuttanut talonpoikia kiristämällä, vaan
päinvastoin noudattamalla ankaraa tasapuolisuutta alustalaistensa
keskuudessa. Hän noudatti aatelistenkin keskuudessa pikemmin
vapaamielisyyden kuin vanhoillisuuden periaatteita, aina puolustellen
kansaa vanhoillisten hyökkäyksiltä. Ole heille hyvä, niin hekin
ovat sinulle hyvät. Hän ei tosin kyllä antanut anteeksi työmiesten
väärinkäytöksiä ja virheitä, joskus kyllä itsekin heitä työssä
kiiruhti, mutta sensijaan olivat asuinrakennukset ja renkituvat mitä
parhaimmassa kunnossa, palkat maksettiin aina säntilleen ja ajoissa ja
pyhäisin annettiin viinaryyppy.
Varovasti astellen sulassa lumessa — oltiin helmikuussa — Pjotr
Nikolajevitsh suuntautui hevostallin ohitse työväen tupaa kohden. Oli
vielä pimeä, ja sumun vuoksi pimeääkin vielä pimeämpi, mutta renkituvan
ikkunoissa näkyi valoa. Rengit olivat nousemassa. Hänellä oli aikomus
kiiruhtaa heitä. Urakan mukaan heidän oli kuudella hevosella noudettava
viimeiset halot metsästä.
— Mitäs tämä on? — ajatteli hän, huomattuaan tallin oven olevan auki.
— Hoi, ken siellä? — Mitään vastausta ei kuulunut. Pjotr Nikolajevitsh
meni sisälle talliin.
— Hei, onko täällä ketään?
Ei vastausta. Oli pilkkoisen pimeä. Jalkain alla oli pehmeää ja tuoksui
lannalta. Ovesta oikealle oli kaksoispilttuu, jossa tavallisesti
seisoi kaksi nuorta kimoa. Pjotr Nikolajevitsh tunnusteli ojennetulla
kädellään. Pilttuu oli tyhjä. Hän tavoitteli jalallaan. Olisiko
se makuulla? Jalkaan ei tuntunut mitään. Mihin ne voivat olla
kuljetetut? — ihmetteli hän. Reet olivat kaikki vielä, tanhualla. Pjotr
Nikolajevitsh tuli ulos tallista ja huusi kovalla äänellä:
— Stepan, hoi!
Stepan oli rengeistä vanhin. Hän oli juuri tulossa tuvasta.
— Täällä ollaan, haloo, — vastasi Stepan iloisesti. — Tekö huusitte,
herra? Kohta ovat pojat jalkeilla.
— Mitenkäs teillä on tallinovi auki?
— Tallinko ovi? En tiedä mistään. Proshka hoi, annas tänne lyhty.
Proshka toi juoksujalassa lyhdyn. Tultiin talliin. Stepan älysi kohta,
mitä oli tapahtunut.
— Varkaiden jälkiä nämä ovat, Pjotr Nikolajevitsh, lukkokin on rikottu.
— Valehtelet.
— Varkaita täällä on käynyt. Tuima on poissa. Polle on poissa. Ei,
Polle on täällä. Liinaharja poissa. Sorea poissa.
Kolmea hevosta kaivattiin. Pjotr Nikolajevitsh ei puhunut sanaakaan.
Hän synkistyi ja huohotteli raskaasti...
— Saisinpa sen roiston käsiini! Kenen oli vahtivuoro?
— Petjkan. Petjka nukahti.
Pjotr Nikolajevitsh kääntyi poliisin puoleen, pani liikkeelle
nimismiehen, kunnan esimiehen ja oman väkensä. Hevosia ei tavattu.
— Kirottua kansaa, — puhui Pjotr Nikolajevitsh, — minkä ne ovatkaan
tehneet! Mutta malttakaahan! Roistoja olette, roistoja jokaikinen!
Kyllä tästälähin tiedän, miten teitä on kohdeltava.