Asianajaja otti asian ajaakseen mahdollisesta rahapalkkiosta
välittämättä, koska oli uskonut Ivania ja oli harmissaan siitä, että
talonpoika oli niin tunnottomasti petetty.
Molemmat asianosaiset esiintyivät oikeuden edessä, ja pihamies
Vasilia kuulusteltiin todistajana. Oikeuden edessä toistui se, mikä
poliisitutkinnossakin. Ivan Mironov muistutti Jumalasta ja meitä
kaikkia lähestyvästä kuolemasta. Eugen Mihailovitsh puolestaan, vaikka
häntä vaivasikin menettelynsä alhaisuus ja vaarallisuus, ei voinut nyt
enää muuttaa asian kulkua ja pysyi yhä kiellossaan.
Pihamies Vasili oli saanut herralta vielä kymmenen ruplaa ja
rauhallisena, hymyhuulin vakuutteli, ettei ollut vilaukseltakaan
milloinkaan Ivan Mironovia nähnyt. Ja kun hän pantiin valalle, toisteli
hän ulkonaisesti aivan rauhallisena, vaikka sisällisesti pelkäsikin,
vanhan papin sanelemaa valakaavaa, ristinmerkillä ja pyhän evankeliumin
nimeen vannoen tulevansa puhumaan totta.
Juttu päättyi siihen, että Ivan Mironovin kanne kumottiin ja hänet
tuomittiin viiden ruplan oikeuskuluihin, jotka Eugen Mihailovitsh
kuitenkin antoi hänelle jalomielisesti anteeksi. Päästäessään Ivan
Mironovia luki tuomari hänelle virallisen varoituksen, että olisi
vastedes varovaisempi syyttäessään kunniallisia ihmisiä ja osottaisi
kiitollisuuttaan, kun hänelle annettiin anteeksi oikeuskulut eikä
vaadittu vastaamaan kunnianloukkauksesta, josta hänelle olisi seurannut
noin kolmen kuukauden vankilarangaistus.
— Kiitämme nöyrimmästi, — sanoi Ivan Mironov, ja päätänsä heiluttaen ja
huokaillen lähti istuntosalista.
Kaikki tuntui käyneen hyvin Eugen Mihailovitshille ja pihamies
Vasilille. Mutta se ainoastaan näytti siltä. Sillä tapahtui sellaista,
mitä ei kukaan nähnyt, mutta mikä oli kaikkea ihmisten näkemää
tärkeämpi.
Vasili oli jo kolmatta vuotta sitten jättänyt maakylänsä ja asui
kaupungissa. Vuosi vuodelta hän lähetteli isälleen yhä vähemmän
avustusta, eikä pyytänyt vaimoaan luokseen, kun ei häntä enää
tarvinnut. Oli hänellä täällä vaimoja kuinka paljon tahansa ja parempia
kuin se rumilas siellä. Vuosi vuodelta unohtuivat Vasilin mielestä yhä
enemmän maalaiset säännöt ja vaihtuivat kaupunkilaistapoihin. Siellä
maalla oli kaikki ollut raakaa, harmaata, köyhää, siivotonta, täällä
taas oli kaikki hienoa, hyvää, puhdasta, rikasta, järjestynyttä. Ja
hänelle kävi yhä selvemmäksi, että maalla eletään järjettömästi,
metsäneläinten tavalla, ja ainoastaan kaupungissa on oikeita ihmisiä.
Hän lueskeli hyvien kirjailijain kirjasia, romaaneja, ja kävi
näytännöissä kansantalolla. Maalla ei saa semmoista edes unissaankaan
nähdä. Maalla pitää noudattaa vanhojen ukkojen käskyjä: elää laillista
avioelämää vaimonsa kanssa, tehdä työtä, olla liikoja syömättä,
koreilematta. Mutta täällä ovat ihmiset viisaita ja oppineita,
jotka tuntevat oikeita lakeja, ja jotka senvuoksi saavatkin elää
omaksi ilokseen... Täällä on kaikki niinkuin olla pitää. Ennen tuota
kuponkiasiaa Vasili ei olisi ottanut uskoakseen, ettei herrasväellä
ollut mitään sääntöjä siitä, miten ihmisen pitää elää. Mutta tuo tapaus
ja erittäinkin väärän valan teko, jolla hänen pelostaan huolimatta ei
ollutkaan ollut mitään pahoja seurauksia, vaan päinvastoin tuli 10
ruplaa, sai hänet lopullisesti päättämään, ettei mitään elämänsääntöjä
ollutkaan olemassa ja että elää sai vain omaksi huvikseen. Niin
hän oli elellyt ja niin eleli edelleenkin. Aluksi hän oli hyötynyt
talonasukkaiden ostoksia toimitellessaan, mutta kun siitä ei ruvennut
riittämään kaikkiin hänen menoihinsa, oli hän alkanut varastella rahoja
ja arvoesineitä asukkaiden huoneista, ja varasti nyt muun muassa Eugen
Mihailovitshiltä kukkaron. Eugen Mihailovitsh sai hänet siitä kiinni,
mutta nostamatta juttua erotti vain toimesta.
Kotiin ei Vasilin tehnyt mieli mennä. Hän jäi olemaan Moskovassa
lemmittynsä kanssa, kunnes paikka löytyisi. Löytyi vihdoin
vähäpalkkainen pihamiehen toimi kauppiaalla. Vasili ryhtyi siihen.
Mutta jo seuraavana päivänä hänet tavattiin säkkien varkaudesta.
Kauppias ei sekoittanut poliisia asiaan, antoipa vain Vasilille selkään
ja ajoi luotaan. Sen jälkeen ei paikkaa enää hakemallakaan löytänyt,
rahoja meni, alkoivat mennä jo vaatteetkin, eikä lopulta ollut jälellä
kuin yksi risainen takki ja housurähjät kannattimineen. Henttukin
oli hänet jättänyt. Mutta Vasili ei ollut vielä kadottanut kaikkea
reippauttaan ja ilomieltään, vaan kevään tultua lähti jalkapatikassa
kotipuoleen.