Eugen Mihailovitsh oli todellakin saanut kupongin käsistään maksamalla
sillä talonpojan Ivan Mironovin tuoman halkokuorman.
Ivan Mironov harjoitteli liikettään sillä tavalla, että osteli
halkovarastoista sylen kerrallaan, möi kaupungilla ja pinoi niin,
että sylestä tuli viisi neljännestä, jotka hän sitten möi samaan
hintaan kuin minkä neljännes maksoi varastossa. Tänä onnettomana
päivänä oli Ivan Mironov varhain aamulla tuonut kaupungille puoli
neljännestä, myynyt sen pian, ottanut vielä toisen samanlaisen määrän,
toivoen saavansa senkin myydyksi, mutta ostajaa ei enää löytynytkään,
vaikka hän ajeli pitkin koko kaupunkia. Hänen tielleen oli sattunut
pelkkiä kokeneita kaupunkilaisia, jotka tiesivät talonpoikain
tavalliset metkut, eivätkä uskoneet Ivanin vakuutuksia, että halot
muka olivat tuodut maalta. Hän oli nälissään, häntä paleli kuluneessa
puoliturkissaan ja kamelinkarvaisessa viitassaan, pakkanen kun iltaan
mennessä aleni 20 asteeseen. Hevoskaakki, josta hän ei paljoakaan
välittänyt, koska oli aikonut myydä sen nylkijöille, oli jo lopen
näännyksissä. Joten Ivan Mironov olisi halusta antanut halkonsa vaikka
polkuhintaan. Silloin tuli hänen vastaansa tupakkakaupasta kotiin
palaava Eugen Mihailovitsh.
— Ostakaa, herra, pilahinnasta. Hevosta en saa enää paikaltaan.
— Mikä olet miehiäsi?
— Maalta ollaan. Puut ovat omia, hyviä ja kuivia.
— Tiedetään, tiedetään. Paljonko maksaa?
Ivan Mironov määräsi suuren hinnan tinkimisen varalta, ja antoi vihdoin
ostohinnasta.
— En olisi yhdellekään muulle siitä hinnasta myynyt, mutta kun olitte
niin lähellä, — sanoi hän.
Eugen Mihailovitsh ei välittänyt paljoakaan tinkiä, kun oli mielissään
aikeestaan suorittaa maksu kupongilla. Vaivoin ja aisoista auttaen Ivan
Mironov sai puut ajetuiksi pihaan. Hän heitteli itse ne kellariin.
Pihamies ei ollut saapuvilla. Ivan Mironov ensin kieltäytyi ottamasta
vastaan kuponkia, mutta Eugen Mihailovitsh sai hänet suostumaan ja
näytti niin suurelta herralta, ettei auttanut epäillä.
Tullen kyökkikäytävän kautta palvelusväen huoneeseen Ivan Mironov
teki ensin ristinmerkin, sulatteli jääpuikot parrastaan, ja kääntäen
mekkonsa liepeen, kaivoi taskustaan esille nahkakukkaron, otti siitä
esille 8 ruplaa 50 kopekkaa ja antoi takaisin, mutta kupongin kääri
paperiin ja pani kukkaroonsa.
Kiitettyään tavan mukaan herraa Ivan Mironov ajoi pois, ei enää
piiskalla, vaan piiskan varrella ajaen Valkoseksi huurtunutta,
jalkojansa vaivoin liikuttavaa, kuoliaaksi asti väsynyttä kaakkiaan.
Hän pysäytti tyhjän reen kapakkaravintolan eteen.
Kapakassa vaati Ivan Mironov itselleen 8 kopekan edestä viinaa ja
teetä, lämpesi, jopa hiestyikin, ja mitä parhaalla tuulella ollen
jutteli saman pöydän ääressä istuvan pihamiehen kanssa. Juttuja kesti
pitkään, hän selitti toiselle kaikki olonsa ja elämänsä. Kertoi
olevansa Vasiljevskin kylästä, 12 virstan päästä kaupungista, elävänsä
erillään isästä ja veljistä vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa, joista
vanhempi kävi vain koulua eikä tehnyt mitään töitä. Sanoi olevansa
täällä kortteeria ja huomenna menevänsä hevostorille valakkaansa
myymään, ja samalla katsomaan, tai kun sattuu, niin ostamaankin
uutta hevosta itselleen. Ilmaistuaan, että hänellä oli nyt koossa
neljäkolmatta ruplaa, joista puolet oli kupongissa, hän otti kupongin
esille ja näytti pihamiehelle. Pihamies ei ollut lukutaitoinen, mutta
sanoi usein sellaisia vaihettaneensa talon hyyryläisille, arvellen,
että ne kyllä olivat hyviä rahoja, mutta sattui niiden joukossa
väärennettyjäkin, jonka vuoksi kehotti pääsemään siitä heti täällä
kapakassa. Ivan Mironov antoi sen viinanlaskijalle ja käski tuomaan
rahaa takaisin, mutta viinanlaskijapa ei tuonutkaan takaisin, vaan
hänen sijastaan tuli kiiltonaamainen kassanhoitaja pidellen kuponkia
turpeassa kämmenessään.
— Rahanne eivät kelpaa, — sanoi hän osottaen kuponkia, mutta sitä
antamatta takaisin.
— Rahat ovat hyviä, olen ne saanut herralta itseltään.
— Eivät ole hyviä, koska ovat väärennettyjä.
— Jos ovat väärennettyjä, niin anna tänne.
— Ei, poikaseni, teikäläisiä täytyy opettaa. Olet jonkun petkuttajan
kanssa yhdessä laatinut sen.
— Takaisin rahat, mikä oikeus sinulla on niitä ottaa?
— Hei, Sidor, huudappa tänne apulainen, — sanoi kassanhoitaja
viinanlaskijan puoleen kääntyen.
Ivan Mironov oli juovuksissa. Ja sellaisena hän oli aina
rajunpuoleinen. Hän tarttui kasööriä rinnuksiin ja huusi:
— Anna tänne rahat, jotta menen herran puheille. Minä sen löydän.
Kassanhoitaja riuhtasihe irti Ivan Mironovin käsistä, jolloin paitansa
repeytyi.
— Vai semmoisia sinä! Ottakaa hänet kiinni!
Viinuri kävi Ivan Mironoviin käsiksi, ja samassa jo ilmestyikin
poliisi. Kuultuaan, kuten päällikkö ainakin, mikä oli asia, poliisi
teki heti päätöksensä.
— Poliisikamariin, mars!
Kupongin pisti poliisi kukkaroonsa ja kuletti Ivan Mironovin hevosineen
poliisikamariin.