Venäläispuolalaisen ranskankielenopettajan luona juotiin juhlateetä
torttujen kanssa, ja sitten istuttiin korttipöytien ääreen skruuvia
pelaamaan.
Valokuvatarpeiden kauppiaan rouva istui pöytään isännän, upseerin
ja vanhan, kuuron rouvan pelitoverina. Vanhalla rouvalla oli
peruukki päässä, hän oli musiikkikaupan omistajan rouva, ja oli
taitava ja halukas kortinpelaaja. Kortit sopivat myöskin sangen
hyvin valokuvatarpeiden kauppiaan rouvalle. Hänellä oli kaksi kertaa
tilaisuus määrätä slammi. Viereen oli asetettuna pikku lautanen
viinirypäleitä ja päärynöitä, ja hän tunsi olonsa hilpeän iloiseksi.
— Missäs Eugen Mihailovitsh viipyy? — kysyi emäntä toisesta pöydästä, —
kirjoittakaamme hänet viidenneksi.
— Varmaan on laskuihinsa vajonnut, — sanoi Eugen Mihailovitshin rouva,
— siellä on paraillaan kysymyksessä muonavarojen ja halkojen osto.
Ja muistettuaan kahakan miehensä kanssa hän tuli totiseksi ja hänen
villasuojuksiin puoleksi peitetyt kätensä vapisivat vihasta.
— Siinäpä paha, missä puhutaan, — sanoi isäntä, kääntyen sisään astuvan
Eugen Mihailovitshin puoleen. — Mikäs nyt on myöhästyttänyt?
— Senkin seitsemät hommat, — vastasi Eugen Mihailovitsh iloisella
äänellä, käsiänsä yhteen hieroen. Ja vaimonsa suureksi hämmästykseksi
hän lähestyi häntä sanoen: "Ajatteles, sain sen kupongin menemään."
— Ihanko totta?!
— Sain kuin sainkin, halkokauppiaalle.
Ja Eugen Mihailovitsh kertoi suuresti paheksuen kaikille — vaimonsa
höystäessä kertomusta pikkuseikoilla — kuinka hänen vaimonsa oli
joutunut hävyttömien lukiolaisten petkutettavaksi.
— No, ja nyt siis asiaan, — sanoi hän istuutuen pöydän ääreen, kun
hänen vuoronsa oli tullut sekoittaa korttia.