Tunnin kuluttua poikain käynnin jälkeen tuli myymälän isäntä kotiin ja
rupesi laskemaan kassaan kertyneitä rahoja.
— Voi sinua pöllöä! Voi emäpöllöä! — huusi hän vaimolleen, nähtyään
kupongin ja heti huomattuaan sen väärennetyksi. — Ja miksi pitääkin
sinun vastaanottaa kuponkeja!
— Olen sinun itsesikin nähnyt niitä ottavan, vieläpä juuri
12-ruplaisia, — sanoi vaimo häpeissään, mielipahoillaan ja itkuun
valmiina. — En voi ymmärtää, kuinka niiden onnistui petkuttaa minut,
— valitteli hän, — lyseolaisia olivat. Niin hyvännäköinen nuori mies,
niin hieno...
— Tarhapöllö, — haukkui mies yhä rahoja laskiessaan. — Minä voin
vastaanottaa kuponkeja, koska tiedän mitä niihin on kirjoitettu. Mutta
sinä näyt vanhoilla päivilläsi vain lyseolaisten naamoja tarkastelevan.
Tämä oli jo liikaa rouvalle ja hän suuttui.
— Sinä olet niinkuin kaikki miehet. Toisia olet valmis tuomitsemaan,
mutta kun itse kadotat korttipelissä 54 raplaa, niin se ei tee mitään.
— Minä olen toinen asia.
— En viitsi puhua kanssasi, — sanoi vaimo, meni omaan huoneeseensa
ja alkoi muistella, kuinka hänen kotolaisensa eivät olisi mitenkään
antaneet häntä tälle hänen miehelleen, jonka säätyä katsoivat paljoa
alhaisemmaksi, ja kuinka hän oli yksin saanut taistella sukua
vastaan, — muisteli lapsivainajaansa, miehen välinpitämättömyyttä
tähän hukkaan, ja mies inhotti häntä nyt siihen määrään, että hän
tuli ajatelleeksi, kuinka hyvä sentään olisi, jos se kuolisi. Mutta
näin ajateltuansa hän säikähti tunteitansa ja läksi kiireimmän kautta
kotoaan. Kun hänen miehensä palasi sisähuoneisiin, ei vaimoa enää ollut
kotona. Odottamatta miestään hän oli yksin lähtenyt heidän tuttavansa
ranskankielen opettajan luo, joka oli kutsunut luoksensa iltaa
viettämään.