Mahin oli lyseolainen, jolla oli jo viikset. Hän pelasi korttia,
hänellä oli naistuttava ja aina rahaa. Asui tätinsä luona. Mitja tiesi
hyvin, ettei Mahin ollut mikään hyvä poika, mutta toveriseurassa
alistui kuitenkin aina hänen tahtoonsa. Mahin oli kotona, menossa
teatteriin. Hänen siivottomassa huoneessaan oli hyvänhajuisen saippuan
ja eau de colognen tuoksua.
— Se on paha paikka, — sanoi Mahin, kun Mitja oli hänelle kertonut
surunsa, näyttänyt kupongin ja hopearahan ja sanonut tarvitsevansa 9
ruplaa. — Saahan kellon pantata, mutta on parempiakin keinoja, — sanoi
Mahin, vilkuttaen toista silmäänsä.
— Mitä parempia?
— Asia on sangen yksinkertainen. — Mahin otti kupongin käteensä. —
Iskeä ykkönen tuohon 2:50:n eteen, silloin saamme 12:50.
— Onko niitä sellaisiakin kuponkeja?
— Tietysti. Entä 1000 ruplan arvopapereissa. Sitäpaitsi olen yhden
sellaisen saanut kerran menemäänkin.
- Älä hiidessä.
— No, mitä sanot, isketäänkö? — kysyi Mahin, kynä jo kädessä ja
suoristaen kuponkia vasemman kätensä sormilla.
— Mutta eiköhän se ole väärin!
— Ja mitä joutavia!
"Todellakin", ajatteli Mitja muistaen taas isänsä haukkumasanan:
roisto. "Tulkoonkin minusta roisto." Hän katsahti Mahinia silmiin.
Mahin katsoi häneen rauhallisesti hymyillen. — Iskenkö?
— Iske.
Mahin piirsi huolellisesti ykkösen kuponkiin.
— Nyt ei muuta kuin mennään myymälään. Tuolla nurkkatalossa on
valokuvatarpeiden kauppa. Satun juuri tarvitsemaan kehyksiä tähän
valokuvaan. — Hän veti esille valokuvan suurisilmäisestä neitosesta,
jolla oli tavattoman tuuhea tukka ja oivallinen vartalo.
— Mitä sanot siitä henttusesta? Hä?
— Kyllä, kyllä. Mutta miten...
— Hyvin yksinkertaisesti. Tulehan nyt vain.
Mahin pukeutui ja he menivät yhdessä kadulle.