Fedor Mihailovitsh Smokovnikov, rahatoimikamarin esimies, oli
lahjomattoman rehellinen mies, ja itsekin siitä ylpeä. Hän oli
mielipiteiltään pessimistinen liberaali; hän ei ollut pelkkä
vapaa-ajattelija, vaan eipä voinut edes kärsiä minkäänlaista
uskonnollisuuden ilmausta, pitäen sellaista taikauskon jätteinä. Fedor
Mihailovitsh palasi virastostaan perin pahalla tuulella... Kuvernööri
oli hänelle lähettänyt sangen typerän kirjelmän, josta saattoi tulla
siihen johtopäätökseen, että Fedor Mihailovitsh olisi menetellyt
epärehellisesti. Fedor Mihailovitsh oli sentähden kovin suutuksissaan
ja istui heti kirjoittamaan sukkelaa ja pisteliästä vastausta.
Kotona tuntui kuin olisi kaikki tehnyt hänelle kiusaa.
Kello oli jo viittä vaille 5. Hän oli toivonut saavansa kohta syödä,
mutta päivällinen yhä viipyi. Fedor Mihailovitsh paiskasi ruokasalin
oven kiinni ja palasi työhuoneeseensa. Joku koputti ovelle. "Mikä hitto
ne vielä tänne ajaa", ajatteli hän ja huusi: "Kuka siellä?"
Huoneeseen astui 5:nnen luokan lyseolainen, Fedor Mihailovitshin
15-ikäinen poika.
— Mitä asiaa?
— Tänään on ensimäinen päivä.
— Mitä? Rahaako?
Pojan oli tapana saada isältä kuun ensimäisenä päivänä kolme ruplaa
palkkaa huvituksia varten. Fedor Mihailovitsh synkistyi, veti poveltaan
lompakon, ja haki esille kupongin, joka oli määrältään 2 ruplaa 50
kopekkaa, sitten otti taskustaan kukkaron ja pani lisäksi 50 kopekkaa
hopearahassa. Poika ei puhunut mitään eikä ottanut rahoja.
— Isä, voisinko saada edeltäpäin?
— Mitä-ä?
— En pyytäisi, mutta olen antanut kunniasanan, että maksan velkani.
Rehellisenä ihmisenä minun täytyy, minä en voi, pitää saada vielä kolme
ruplaa, lupaan olla enää pyytämättä, tai en pyytämättäkään, mutta
lyhyesti — minä pyydän sinua, isä.
— Johan sanoin.
— Mutta isä hyvä, tämän ainoan kerran.
— Sinulle annetaan kuukausittain kokonaista kolme ruplaa, ja sekään ei
riitä! Tuossa iässä minulle ei annettu 50:kään kopekkaa.
— Nykyään kaikki toverini saavat enemmän. Petrov, Ivanitskij saavat
kumpikin 50 ruplaa.
— Mutta minä sanon sinulle, että jos noin käyttäydyt, niin sinusta
tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit.
— Kuulee sen vähemmälläkin. Ette milloinkaan voi ajatella minun
kannaltani. Itse teette minut roistoksi. Hyvä on teidän puhua.
— Mars tiehesi, kuhnus. Ulos! — Fedor Mihailovitsh kimmahti tuoliltaan
ja hyökkäsi poikaansa kohden. — Ulos! Vitsaa minä sinulle annan!
Poika säikähti ja vihastui, vihastui kuitenkin enemmän kuin säikähti.
Pää kumarassa hän meni nopeasti ovelle. Fedor Mihailovitsh ei tahtonut
lyödä häntä, mutta oli vihastaan hyvillään ja huusi vielä kauan
haukkumasanoja pojan jälkeen.
Kun palvelija tuli sanomaan, että päivällinen oli valmis, Fedor
Mihailovitsh nousi.
— Vihdoinkin, — sanoi hän, — ei ole enää ruokahaluakaan!
Ja meni synkkänä päivälliselle.
Pöydän ääressä rupesi hänen vaimonsa jotain sanomaan hänelle, mutta
mies ärjäsi niin lyhyen vastauksen, että vaimo meni kohta mykäksi.
Poika ei nostanut katsettaan lautasesta eikä puhunut sanaakaan.
Äänettöminä aterioitiin, äänettöminä noustiin pöydästä ja äänettöminä
erottiin.
Päivällisen jälkeen palasi lyseolainen huoneeseensa, otti taskustaan
kupongin ja hopearahan ja viskasi pöydälle, sitten riisui koulutakkinsa
ja veti ylleen kotinutun. Hän rupesi aluksi lukemaan risaista latinan
kielioppiaan, mutta sitten sulki oven lukkoon, pyyhkäsi kädellään rahat
pöytälaatikkoon, otti sieltä savukkeen kuoret, täytti yhden tupakalla,
tukki pumpulilla ja alkoi polttaa.
Kieliopin ja vihkojen parissa hän vietti kaikkiaan pari tuntia,
mitään päähänsä saamatta, sitten alkoi kävellä edestakaisin huoneensa
lattialla, yhä muistellen kohtausta isän kanssa. Muisti kaikki isän
haukkumasanat ja erittäinkin hänen vihaiset kasvonsa. "Kuhnus,
tarvitsisit vitsaa." Ja mitä kauemmin muisteli, sitä enemmän harmitti
isä. "Sinusta tulee kuin tuleekin roisto. Nyt sen kuulit", muisti hän
isän sanoneen. Ja miksi ei roistoksi tulisikaan, kun sillä tavalla...
Isä on unohtanut, millainen hän itse oli nuorena. Ja olenko minä
mitään rikosta tehnyt? Menin teatteriin, ei ollut rahaa, lainasin
Petja Grushetskiltä. Oliko siinä mitään pahaa? Toinen olisi kuunnellut
asiani, olisi kysellyt, mutta tuo ei osaa muuta kuin haukkua ja
ajatella itseään. Annas kun siltä itseltä jotakin puuttuu, kyllä nostaa
semmoisen melun, että koko talo kaikuu, mutta minä olen roisto. Ei,
vaikka hän on isäni, minä en pidä hänestä. Sanokoot muut mitä tahansa,
minä en pidä.
Palvelija koputti ovelle ja antoi kirjeen.
— Tuoja vaatii vastausta.
Kirjeessä oli näin: "Jo kolmannen kerran pyydän sinua palauttamaan
minulle lainaamasi 6 ruplaa, mutta sinä väistelet. Niin ei menettele
rehellinen ihminen. Pyydän viipymättä lähettämään kirjeentuojan
mukana. Tarvitsen itse välttämättömästi. Etkö todellakaan voi saada?
Sinua — riippuen siitä maksatko vai olet maksamatta — ylenkatsova tai
kunnioittava toverisi, Grushetski."
"Senkin sika. Ei voi muka odottaa. Pitänee tästä vielä koettaa"...
Mitja meni äitinsä puheille. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Äiti oli
hyvänluontoinen eikä osannut kieltää. Olisi ehkä antanutkin, mutta oli
nyt hädissään nuoremman poikansa, 2-vuotiaan Petjan sairaudesta. Hän
suuttui Mitjalle, kun tämä melusi tullessaan, ja kielsi jyrkästi.
Mitja murahteli jotain itsekseen ovessa. Silloin äidin kävi häntä
sääliksi, ja äiti palautti hänet.
— Odotahan, Mitja, — sanoi äiti. — Minulla ei ole tällä hetkellä, mutta
huomenna saat.
Mitjassa kiehahteli yhä vielä viha isää kohtaan.
— Mitä huomisesta, kun tänään tarvitsen. Tiedä siis, että menen toverin
luo.
Hän läksi ulos, paiskaten oven jälkeensä.
"Ei auta muu. Kyllä se poika osaa neuvoa minne kello pantataan",
ajatteli Mitja, kelloaan liivin taskusta tunnustellen.
Mitja otti laatikosta kupongin ja hopearahan, pani päällystakin yllensä
ja meni toverinsa Mahinin luo.